KYSYMYS POTILAAN ITSEMÄÄRÄÄMISEN MAHDOLLISUUKSISTA
Potilaslain mukaan hoitopäätökset tulee tehdä yhteisymmärryksessä potilaan kanssa. Ongelmaksi saattaa muodostua kuinka yhteisymmärrys saavutetaan. Kun kyse on lääketieteellisistä hoidoista, lääkärillä on enemmän tietoa sairaudesta ja sen hoitamisesta, ja hän myös antamallaan informaatiolla vaikuttaa siihen, millaiseen päätökseen potilas on valmis.
Siihen, kuinka lääkäri itse suhtautuu päätöksentekoon vaikuttaa hänen oma kulttuurinen taustansa, koulutus sekä sen yksikön hoitokulttuuri, missä päätös tehdään. Amerikkalaisessa lääketieteellisessä lehdessä (JAMA) julkaistiin 2015 artikkeli, missä pohdittiin tätä kysymystä. Kuinka lääkäri esittää ei-elvytetä päätöksen potilaalle ja miten se vaikuttaa potilaan kannanottoon. Miten ymmärretään itsemäärääminen? Tuleeko lääkärin ottaa kantaa, vai vain esittää erilaisia mahdollisuuksia. Selkeästi siihen, kuinka lääkäri elvytysasian esittää, vaikutti se, kuinka sairaalassa ymmärrettiin potilaan autonomia. Nähtiinkö, että tulee toimia ns ”potilaan parhaaksi” ajatuksella, jolloin lääkäri otti selkeän oman kannan elvytyksen hyödyllisyyteen. Vai tuliko potilaalle antaa kaikki lääkärin mielestä tarpeellinen informaatio ilman lääkärin omaa kantaa, ja potilas perusti oman ratkaisunsa annettujen faktojen perusteella.
Onko potilaalla itseasiassa edellytyksiä olla autonominen? Jos sanotaan, että syövän hoito pidentää joka kymmenennellä ihmisellä elämää 2 kuukautta, se voidaan kuvittaa eritavoin. Potilaalle voidaan antaa valinta, jossa vaihtoehtoina on pidempi elämä, jos halutaan suosia hoidon jatkamista. Jos taas halutaan, että potilas päätyisi lopettamaan hoidon, voidaan kertoa hankalista hoidon sivuvaikutuksista. Jos taas ajatus on, ettei hengityskoneeseen menoa nähdä ALS potilaalle suotavaksi, lääkäri esittää perusteet miksi se ei ole kannatettavaa, jos toimitaan sairaalan kulttuurin mukaisesti. JAMA artikkelin mukaan mitä kokemattomampi lääkäri on, sitä todennäköisemmin hän esittää sairaalan kulttuurin mukaista ratkaisua.
Autonomia saattaa pahimmillaan merkitä sitä, että potilaalle ei anneta sitä kaikkea tietoa, mihin hän voisi ratkaisunsa perustaa. Sen sijaan kerrotaan ne asiat, jonka suuntaisesti ratkaisu halutaan tehtäväksi.
Vuonna 2018 julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että lääkäreillä tutkituissa amerikkalaisissa sairaaloissa oli taipumus ”kolonialisoida” potilaan päätöksiä. Lääkäri tiedostamattaan sulki potilaalta pois valinnan mahdollisuuksia, ja ohjasi edelleen tiedostamattaan potilaita niihin ratkaisuihin, jotka olivat hoitoyksikön kulttuurin mukaisia.
Jo 1993 JAMAssa julkaistussa artikkelissa oli todettu, että autonomia toteutui vain tietyissä ratkaisuissa. Potilaan autonomisen ratkaisun tuli olla ikäänkuin harmoniassa lääkärin näkemysten kanssa. Tämä näkyy myös nykyisessä eutanasiakeskustelussa. Itsemääräämisoikeutta rajoitetaan juridisin ja moraalisin perustein. Voidaan kysyä, toteutuuko tällöin lainkaan potilaan aito itsemäärääminen. Tulisiko sen toteutuakaan? Millaisissa kysymyksissä on hyvä, että potilas omassa asiassaan on myös päätöksentekijä?
Lääkäri on asiantuntija ja potilas on asianomistaja. Emme halua päättää, kuinka meitä hoidetaan, mutta haluaisimme että omat arvomme ovat ohjaamassa ratkaisuja. Jos suurissa hoidon linjauskysymyksissä kysytään potilaan kantaa, tulisi sillä olla myös painoarvoa. Sen tulee myös perustua aitoon vuorovaikutukseen. Voidaan näennäisesti kysyä, että haluatko hengityskoneeseen, jos oma hengitys loppuu. Kysymys ei ole aito, jos taustalla on ajatus siitä, että konehoito on kallista, hyödytöntä ja sitä tulisi välttää. Silloin kysymys saa muodon ”ethän halua, että…”.
Puhutaan potilaiden voimaannuttamisesta (empowerment), jolloin lääkäri nähdään valmentajana tai kumppanuussuhteessa olevana. Rooli on merkittävä, koska valtasuhde on epätasapainoinen. Tähän suuntaan lääkärin rooli on viime aikoina mennytkin.
Eräs lääkärikollega ja itsekin syöpäpotilas kertoi: ”Joku on joskus sanonut, että hoida jokaista potilasta niin kuin toivoisit itseäsi hoidettavan. Koska omaa sairautta on vaikea kuvitella, olen sanonut, että jokaista (erityisesti huonolla ennusteella olevaa) potilasta tulisi kohdella niin kuin kollegaa.”
Hän koki, että hänet on kohdattu sairaanhoidossa enemmän ihmisenä kuin mitä kokemuksia hän on muilta potilailta kuullut.
