Turun saattohoidon kilpailutus nousi uutisaiheeksi maaliskuussa 2020, kun havahduttiin siihen, ettei ostettu palvelu vastannutkaan toivottua. Olin kirjoittanut jo 2011, ettei Turku tunnu olevan selvillä mitä on ostamassa. Liki kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen on voimakas halu sanoa, että mitä minä sanoin. Mutten sano niin.
Olisi hyvä, jos voisi ajatella Turussa kyseessä olevan poikkeustapaus. Monien rikossyytteiden osalta näin varmaan onkin. Itse kilpailutuksen ongelmat liittyvät ”folie a deux” ajatukseen. Toisen sanonnan mukaan se ei ole hullu, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Tällä on viitattu yleensä ylihinnoitteluun. Sairaanhoidon (josta saattohoito on osa) kilpailutuksessa sekä pyytäjä että maksaja ovat olleet hulluja. Kumpikin osapuoli huijaa toista ja samalla vielä itseään.
Esimerkkinä juuri saattohoidon kilpailutus. Turussahan paitsi, että kilpailutettiin kotisaattohoito, tehtiin aiemmin tarjouspyyntö myös sairaalamuotoisesta saattohoidosta. Saattohoidosta huolehtineen Karinakodin sijaan palvelun tuottajaksi valittiin ensimmäisellä kerralla Mehiläinen, joka varsin pian totesi, että saattohoito on huonoa bisnestä. Sillä hinnalla, millä palvelua oli tarjottu, ei päässyt tuottavaan toimintaan.
Toisella kerralla Karinakoti hävisi kilpailun yrittäjälle, jolla ei ollut tarjota muuta kuin lupauksia tulevasta, koska mitään yksikköä ei ollut vielä olemassakaan. Palvelua tarjoava yritys lupasi, aivan kuten lapset tekevät, että minä teen kaiken juuri niin kuin toivotte, jos valitsette minut. Lupaamalla tehdä kaiken, joka siis alkaisi valinnan jälkeen, oli helppo saada maksimi laatupisteet.
Jaettu hulluus, missä maksaja haluaa saada maksimihyödyn minimi hinnalla ja myyjä maksimituoton minimipanostuksella, on juuri ”folie a deux”. Ei kyse ole kuitenkaan turkulaisesta erikoisuudesta. Sama on toistunut vanhusten tehostetun palveluasumisen kilpailutuksissa. Kun kunnilla ei ole ollut rahaa järjestää palveluita, ne on ostettu yksityisiltä tai kolmannelta sektorilta. Se, kuinka on ajateltu yhdistää pienemmät kustannukset ja hyvä hoito on mysteeri. Käytännössä asia on hoitunut siten, että hoivakonsernit ovat ryhtyneet kilpailemaan palveluasumisen mandaateista, ja suostuneet mataliin hintoihin, jotta saavuttaisivat hallitsevan aseman palvelutuotannossa.
Sitten tuli 2019 hoivakriisi. Se tuli kuten ensilumi, joka yllättää autoilijat. Kenet sitten hoivan kriisiytyminen yllätti? Kuntapäättäjätkö? Maan hallituksen? Hoivayrittäjät? Jos asia tuli yllätyksenä, kuinka mikä tahansa edellä mainituista tahoista voi sanoa olleensa tilanteen tasalla ja ymmärtäneensä mitä tapahtuu. Ainakin vanhusten omaiset ja hoitajien etujärjestöt tiesivät ja Super ja Tehy olivat jo vuosia raportoineet tilanteen heikkenemisestä. Hoivayritykset olivat tietoisesti sulkeneet silmänsä kasvun huumassa. Olivatko päättäjät tyhmiä, osaamattomia vai välinpitämättömiä?
Saattohoito on osa kiireellistä hoitoa. Kuoleva ihminen ei voi odotella lääkkeitä, hoitajia tai lääkäreitä, jotka kilpailutuksesta johtuen joko tulevat joskus myöhemmin tai sitten ei koskaan. Kuten oman läheiseni kohdalla lauantaiaamuna sanottiin, kun potilaan kipu oli kova:” Lääkäri tulee maanantaina ja ottaa asiaan kantaa”.
Voihan olla, että täydellisen tietämättömyyden tilassa päättäjä ajattelee, että koska kaikki kuitenkin kuolemme, voi kuolemista hoitaa kuka vain, joka itse ilmoittaa osaavansa tehdä sen. Kunnes kipu ja kuoleminen sattuu omalle kohdalle.
Kilpailutukseen tulee saada tolkkua. Kysymys on ihmisarvosta ja kärsimyksestä. Muistisairas vanhus on itse jo avuton auttamaan itseään ja kuolevalle ei tule toista mahdollisuutta kuolla. Sitten kun asiat on joskus korjattu.
