Kollegoiden kesken on syntynyt keskustelua ei-elvytetä päätöksistä, kun YLE uutisoi tapauksesta, jossa lääkäri teki päätöksen puhelimessa. Onko poikkeusoloissa parempi pysytellä loitolla potilaista kuin potentiaalisesti levittää infektiota? Onko ylipäänsä resursseja tavata potilasta joka kerta, kun tehdään hoitolinjauksia.
Kuten aina, keskustelussa sekoittuu kaksi eri asiaa. Toisaalta on kyse potilaan oikeuksista ja toisaalta yhteiskunnallisesta arvostuksesta ja siitä seuraavista resursseista. Lisäksi pandemian aikaan kyse on potilaiden ja lääkäreiden terveydestä ja turvallisuudesta.
Elvyttämättä jättämispäätös on merkittävä hoitopäätös, jonka kohdalla potilaalla on oikeus tulla kuulluksi ja olla mukana päätöksenteossa. Potilaan kyky päättää usein vaihtelee mm muistisairauden tai muun päätöksenteko kykyä alentavan sairauden johdosta. Tällöin tulisi kuulla mahdollista sijaispäättäjää tai/ja läheisiä.
Käytännön hoivatyössä lääkärillä on käytettävissään hyvin vähän aikaa potilasta kohden. Useimmiten kuultu reaktio vaatimuksiin potilaiden tapaamisesta onkin, ettei siihen ole aikaa. Vanhustyö on aliresursoitua ja aliarvostettua yhteiskunnan tasolla. Lääkäri itse saattaa arvostaa hoivayksikössä tekemäänsä työtä, mutta pääsee varsin harvoin säätämään siihen annettavia resursseja.
Usein vastakkain eivät olekaan potilas ja lääkäri, vaan nykyisten lakien mukaan laiton tilanne ja säästäminen. Nykyinen vanhustenhuollon tilanne rikkoo monia lakeja. Näin juridisena diletanttina voisin sanoa ainakin potilaslain ja terveydenhuoltolain tulevan rikotuksi, kenties myös perustuslain.
On ymmärrettävää, että lääkärikunta pahastuu, kun valvontaviranomainen moittii sellaisesta toiminnasta, mihin lääkärit on itseasiassa tahtomattaan pakotettu.
Pandemian aiheuttamassa poikkeustilassa ei ole oikea aika ryhtyä korjaamaan tilannetta vaatimalla lääkäreitä ”nyt heti” toimimaan tavalla, joka olisi inhimillisyyden ja laillisuuden kannalta oikein. Poikkeusoloissa toimitaan tilanteeseen nähden järkevimmällä mahdollisella tavalla. Samaan aikaan ei voida vaatia suosimaan etätyöskentelyä ja vaatia lähikontakteja!
Vaikeasti sairaan ja hauraan, usein vaikea-asteisesti dementoituneen potilaan, etu on kuitenkin, että nyt toimitaan inhimillisesti ja järkevästi. Ja luotetaan lääketieteelliseen asiantuntemukseen. Nyt on tehtävä hoitolinjauksia ja hoidon rajauksia poikkeusolojen keinoin. Tästä voidaan kuitenkin oppia, ja tehdä jatkossa asiat alusta pitäen oikein. Tehdään riittävän ajoissa hoitosuunnitelmat ja varaudutaan myös nykyisenkaltaisiin suunnitellusta poikkeaviin tilanteisiin. Niiden ei tarvitse olla pandemioita. Tilanteen muutos voi yksikertaisesti olla sairauden eteneminen tai yllättävä vaikea infektio, josta toipuminen ei olisi mahdollinen. Tai tilanne, jota potilas itse ei enää toivoisi yritettävän pelastaa. Tätä kutsutaan hoitotahdoksi.
