Aristoteles on kirjoittanut: ”on todennäköistä, että tapahtuu epätodennäköisiä asioita”. On myös sanottu, en muista kuka, että televisiossa ei voi sanoa totuutta: liian monet katselevat. Olen siis lukenut aforistista kirjallisuutta.
Kumpikin sanonta sopii tähän aikaan erityisen hyvin. Ensimmäinen viittaa ennustettavuuden ongelmiin ja kuulostaa paradoksilta. Asioita tapahtuu, vaikka emme odota niiden tapahtuvan. Me kaikki teemme ratkaisuja, joiden hyviä seurauksia pidämme todennäköisinä. Kuitenkin toisinkin voi käydä. Ajatusmalli on usein sellainen, että sen pohjalta olettamuksemme teon seuraamuksista onkin vain toiveajattelua.
Otetaanpa vaikka (yllättäen) pandemia rajoitusten purku. En tiedä oliko toden- vai epätodennäköistä, että iäkkäiden ihmisten vapaan kulkemisen rajoituksista ja hoivalaitosten vierailukielloista seurasi toisilleen päinvastaisia seuraamuksia. Iäkkäät ihmiset pidettiin turvassa pandemialta (toistaiseksi), mutta altistettiin yksinäisyydelle. Ja ehkä kuolemalle muihin sairauksiin?
Toinen sanonta on tiedottamisen paradoksi. Totuus muuntuu television katselijoiden vastaanotossa. Toisaalta tiedottajalla tai päättäjällä on halu ja tarve yrittää ennakoida ja vastata katselijoiden odotuksiin.
Tilastojen suhteen löysin myös oivan aforismin: ”on kolmenlaisia ihmisiä: niitä, jotka osaavat laskea, ja niitä, jotka eivät osaa”. Tämä on analoginen sille, kun aikoinaan pilkattiin Alexander Stubbin kolmea pointtia näyttämällä kahta sormea, kun sanottiin ”kolme pointtia”. Meille tavallisille ihmisille on liki mahdotonta ottaa haltuun tilastoja, joita meille näytetään. Emme yksinkertaisesti osaa laskea. Tätä on helppo käyttää hyväksi, ja esittää melkeinpä mitä vain, jopa päinvastaisia asioita, samojen lukujen avulla.
Donald Trump on esimerkki siitä, kuinka täysin epätodennäköinen väite todennäköisesti jossain vaiheessa tulee esitetyksi. Jotain perin suomalaista oli viimeisimmässä injisoitavien desifiointiaineiden esittäminen taudin hoitokeinoksi. Kun ajatuksen täysi älyttömyys lopulta valkeni sanojallekin, hän totesi sanonnensa sen (kännissä?) läpällä, niin kuin meillä täällä Suomessakin on tapana sanoa.
Viimeinen aforismi on Jaques Prevertin ”kun joku sanoo kuolevansa nauruun, antakaa hänen kuolla” (aforismit löytyvät Normand Baillargeon: Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi. Niin&Näin 2011). Tämä ei tarkoita, että anekdootin kuulija todellisuudessa kuolisi, vaan että hänellä on hauskaa. Ymmärrystämme koko ajan kuormitetaan viesteillä, jotka meillä kaikilla on mahdollista ymmärtää väärin. Voi olla, että osa on sumeasti sanottu juuri siksi, että ymmärtäisimme sen väärin. Tai sitten viesti on niin monimutkainen, että sitä on vaikea ymmärtää lainkaan. Asko Järvisen (HUS infektiolääkäri) julkisuudessa esitetty ajatus ”annetaan niiden, joille tauti ei ole vaarallinen, sairastua” on esimerkki tällaisesta.
On ymmärrettävää, että laaja immuniteetti olisi hyvä saada. Tähän asti moni on samaa mieltä. On kysytty, ketkä immuniteetille uhrataan? Vai uhrataanko ketään? Lapset pärjäävät, mutta entä opettajat ja vanhemmat. Heikkeneekö hoiva-asukkaiden suojaaminen? Twitterissä kysyttiin jotenkin sinnepäin, että onko 50 vuotias palomies, 35 vuotias munuaissiirron saanut opettaja tai 40 vuotias lymfooma sairastava sairaanhoitaja turvassa? Keskustelusta päätellen asia oli ymmärretty eri tavoin, näkökulmasta riippuen.
Baillargeonin kirjasta löytyy lasten arvoitus: ”Miksi valkoiset lampaat syövät enemmän kuin mustat? – Koska niitä on enemmän”.