Minua on kutsuttu idealistiksi, joskus jopa fanaatikoksi. Itseasiassa kuitenkin olen vain yhden ajatuksen ihminen: kärsimys on pahasta ja etenkään kuollessaan ihmisen ei tule kärsiä. Tätä ainokaista ajatustani olen muotoillut eritavoin lukuisissa kirjoituksissa ja puheenvuoroissa.
Kannatan matalaa hierarkiaa ja vähäistä byrokratiaa. Näen myös, että ihminen tulee parhaiten autetuksi tavalla, jonka hän itse valitsee.
Saattohoidosta siihen tapaan, kuin sitä saattohoitokodeissa toteutetaan, on joskus kutsuttu karismaattiseksi hoitamiseksi. Siihen kuuluu humanistinen, ihmistä lähellä oleva tapa kysyä mitä avun tarvitsija haluaisi ja tarvitsisi. Saattohoitokotien toimintaan on kuulunut myös korkea ihanteellisuus ja kenties hieman uhrimieltä. Me emme ole täällä vain töissä!
Saattohoito on kuolemassa olevien ihmisten ja heidän perheidensä auttamista. Kun sairaalat tulivat mukaan, syntyi palliatiivinen hoito. Sille ominaista on kiinnittyminen olemassa olevaan sairaalajärjestelmään ja lääkäreiden ja lääketieteen suurempi rooli. Palliatiivisen hoidon katsottiin alkavan jo paljon aikaisemmin, kuin saattohoidon. Myös hoitamisen ajallisen jatkumisen myötä mukaan tuli uusia elementtejä. Potilaat eivät olleet enää lähellä kuolemaa. Tuli harkita myös lääketieteellisiä tutkimuksia, hoitoja ja kuntoutusta uudesta näkökulmasta.
Sairaalalaitoksen mukaan tulo oli edellytys palliatiivisen hoidon laajenemiselle koskemaan yhä useampia. Se siis demokratisoi elämän lopun hoitoa. Kattavuus parani ja yhä uusia palliatiivista hoitoa tarjoavia yksikköjä syntyi. Tämä oli välttämätöntä hoidon laajenemiselle. Saattohoitokoti järjestelmä ei olisi voinut levitä kattamaan koko yhteiskuntaa.
Sairaaloiden ja saattohoitokotien välille oli mahdollista syntyä kitkaa monesta syystä. Saattohoitoliike syntyi karismaattisten johtajien, kuten Cicely Saunders ja Elisabeth Kubler-Ross innoittamana. Sosiologi Max Weberin mukaan tällaiselle karismaattiselle auktoriteetille luonteenomaista on luovuus, vallankumouksellisuus ja pyrkimys yhteiskunnalliseen mutokseen. Sairaala laitoksena puolestaan edustaa pikemmin pysyvyyttä ja vakautta.
Yksilöllisyys ja spontaanius ovat usein asioita, jotka ensimmäisenä (sivuvaikutuksena) häviävät toiminnan laajenemisen yhteydessä. Karismaattinen työskentelytapa on aina pienen skaalan työskentelyä. Terhokodinkin yhteiskunnallinen tehtävä on tietoisesti helliä ja ylläpitää sitä eetosta, mistä se on syntynytkin. Se on holistista ihmisnäkemystä ja sen mukaista toimintaa. Tämä on tärkeää etenkin, nyt kun paine toisenlaiseen kehitykseen vahvistuu ja aiheuttaa taloudellisia vaikeuksia.
Terhokodin kohdalla kiistellään aivan vääristä asioista. Lähinnä lillukanvarsista. Kuka teki mitäkin väärin ja missä. Kuka hoitaa paremmin kuin toiset.
Terhokodin kohdalla nyt tehtävä päätös on eettinen ja yhteiskunnallinen ratkaisu. Kyseessä on ideologinen valinta, ei kysymys siitä missä pieni osa pääkaupunkiseudun saattohoitopotilaista hoidetaan. Halutaanko ylläpitää sellaista toimintatapaa, kehittää ja jakaa sitä edelleen, millaista Terhokoti edustaa. Kaikki haluavat näin puheissaan tehdä ja rahasta tässä ei ole kyse. Suurta järjestelmää tarvitaan laajentamaan palliatiivista- ja saattohoitoa. Pieni järjestelmä (Terhokoti) voi olla ajatushautomo ja inhimillisen ajattelun kehittämisen linnake. Yhdessä muiden saattohoidossa toimivien kanssa.
