Olen kohta saanut luetuksi Tolstoin Anna Kareninan. Aloitin sen, kun eristystä oli kulunut ehkä viikon verran. Lukiessani Annan ja Vronskin kiihkeää suhdetta, havaitsin, kuinka nykyinen todellisuus on muodostunut latteaksi. Kaikki katsotaan taudin näkökulmasta. Kulttuuri ja taide, silloin kun siitä vielä puhutaan, on muuttunut terapiaksi tai keinoksi pysytellä kotona. Kun Anna Karenina ja kreivi Vronski kohtasivat, siinä salamoi ja jyrisi.
Vappuna kyynelehdin katsoessani, kun YL esiintyi Ylen sisäpihalla. Siinä, että kyyneleet valuivat, ei ole sinänsä mitään uutta. Pohdin vain, miksi juuri nyt koko ajan oli pala kurkussa. Kunnes viisas puolisoni sanoi, että se on kaipuuta normaaliin. Kun taideyliopiston edustaja puheessaan sanoi, että taide kuuluu kaikille, taas itketti.
Elämä käpertyy hengissä pysymiseksi, sen jokainen on voinut tuntea. Kävin tänään ulkona katsomassa vuohen ja lampaan lapsia, sekä possuja, kanoja ja ankkoja. Paikalla oli pieniä lapsia ja heidän vanhempiaan. Hetken tuntui taas normaalilta. Tämä on kevättä. Sitten kotona taas Faceen ja Twitteriin ja normaalius katosi.
Jo aikoinaan, eli 1,5 vuotta sitten, kun vielä olin saattohoitolääkärinä ihmiset kuolinvuoteellaan toivoivat jotain normaalia. Saisi leipoa pullaa tai käydä rannalla kävelemässä. Tarve arkeen oli paljon voimakkaampi, kuin halu tehdä jotain ainutkertaisen ihmeellistä. Tai oikeammin lihapullat muuttuivat ainutkertaisen ihmeelliseksi.
Ihmisiä sairastuu ja kuolee ja talous takkuaa. Monenlaiset ongelmat vaikeuttavat elämää sekä nyt että tulevaisuudessa. Yksi tarve saattaa jäädä vähemmälle huomiolle. Tarve kokemuksiin, intohimoon, rakkauteen tai elämyksellisyyteen.
Siitä huolimatta, että saatan kuulostaa elitistiseltä, kaipaan teatteria, konsertteja ja näyttelyitä. Pärjään hyvin ilman ulkomaanmatkoja ja ravintoloita. No, viimeinen taisi olla vale, kaipaan pubeja ja ulkona syömistä. Satojen Netflix ja HBO tuntien jälkeen haluan nähdä kuinka lavalla ihmisten tunteet tulevat paljon lähemmäksi kuin ruudulla.
Järki hallitsee tunnetta jonkin aikaa. Tietysti täytyy tukahduttaa pandemia ja sen jälkeenkin rajoittaa ja seurata, eristää ja hoitaa. Mutta kun Anna Karenina epätoivoissaan heittäytyi junan alle, siitä syntynyt tunne olio toisella tapaa aito. Puolisoni sanoikin, kun kerroin että Anna on nyt kuollut: ”Sinulla alkaa siis suruaika”.
Olemme yhdessä puolisoni kanssa tehneet ja lähettäneet läheisillemme ”perjantai videoita” joka viikon perjantaina. Niissä yritämme ilahduttaa itseämme, tekemällä jotain hieman hullua. Niin kauan kuin tuntuu, että haluaa tehdä jotain hullua; jotain mikä ei selity järjellä tai asianmukaisuudella, on hyvä. Se on taidetta. Ei korkeakulttuuria, eikä edes järin hyvää taidetta, mutta siihen sisältyy tunnetta, halua ja intohimoa.
