Miksi kärsivät ihmiset valitsevat Hollannissa ja Belgiassa eutanasian avustetun itsemurhan sijaan? Miksi Belgiassa eutanasiat toimeenpannaan sairaaloissa ja Hollannissa ihmisen omassa kodissa? Miksi Sveitsissä syntyy uusia yhdistyksiä toteuttamaan avustettuja itsemurhia? Miksi näiden yhdistysten edustajat vierailevat nykyisin muissa maissa kertomassa mahdollisuuksistaan avustaa ihmisiä kuolemaan?
Paljon kysymyksiä. Voidaan lisäksi vielä pohtia, miksi on helpompaa ajatella kuolinapua sellaisen ihmisen kohdalle, joka on jo ”muutoinkin kuolemassa”. Siis sellaisen ihmisen, joka sairastaa lähiaikoina kuolemaan johtavaa tautia kuten levinnyt syöpä tai ALS.
On varsin inhimillistä ajatella, että elämän lyhentyessä eutanasian seurauksena 3-6 kuukautta tuntuu helpommalta kuin jos kuolinapua saavalla ihmisellä olisi ollut 60 vuotta elämää edessään. Toisaalta ajatuksen voi myös kääntää. Olisiko 60 vuotta kärsimystä paljon pahempi asia, kuin jo varsin pian lyhyen kärsimyksen jälkeen seuraava kuolema?
Oman elämänsä päättämisen omin toimin koetaan toteuttavan ihmisen itsemääräämisoikeutta paremmin, kuin jos joku toinen vaikkakin ihmisen omasta pyynnöstä tekee sen. Kaikki eivät tietenkään pysty omakätisesti tuottamaan omaa kuolemaansa heikon yleistilan tai puuttuvan toimintakyvyn vuoksi. Näissä tilanteissa on välttämätöntä turvautua toisen ihmisen apuun.
Belgian ja Hollannin väliset erot kuvastavat erilaisia järjestelmän syntyhistorioita ja erilaista kulttuurista lähestymistapaa. Mikäli Suomeen syntyy laki eutanasiasta, myös suomalainen järjestelmä tulee heijastamaan suomalaista terveydenhuoltojärjestelmää ja tapaa ajatella ja toimia vaikeissa elämän lopun tilanteissa.
Sveitsissä laki mahdollistaa itsemurhassa avustamisen, mikäli avustajan motiivit ovat epäitsekkäät. Toisaalta avustava yhteisö perii toiminnasta maksun, joka vaihtelee 6000 eurosta runsaaseen 10 000 euroon riippune siitä, mitä oheistoimintoja avustamiseen kuuluu (hautaaminen, kuljetukset ym). Maksuilla katetaan toiminnan kuluja. Sveitsiin voi hakeutua myös muualta maailmasta, edellytyksenä on liittyminen yhteisön jäseneksi ja ennen toteutettua kuolinapua lääkäri arvioi kuolinapupyynnön perusteet.
Maailmalla toimii myös yhteisöjä, jotka toteuttavat ihmisen kuolin toiveen ilman lääkärin mukana oloa. Silloin puhutaan ihmisen oikeudesta saada kuolla halutessaan, riippumatta hänen lääketieteellisesti arvoidusta tilastaan. Nämä yhteisöt tuottavat ohjeita oman elämän päättämiseen ja toisinaan myös välineitä oman kuoleman tuottamiseen. Kuolema nähdään ihmisen perusoikeudeksi. ”Emme tarvitse lääkäriä kertomaan, mitä voimme tai emme voi tehdä”.
Lääketiede ja yhteiskunnat yleisestikin ovat pyrkineet ehkäisemään itsemurhia. Kun ihminen kokee, että on väsynyt elämään, joka pitää sisällään pelkkää nöyryytystä ja vaivoja, on ymmärrettävää, että hän ei jaksaisi elää. Samoin psyykkinen ahdistuneisuus ja masentuneisuus laskevat elämän arvoa ihmiselle itselleen, ja kuolema saattaa tuntua houkuttelevalta ajatukselta. Joskus etenkin nuoret henkilöt voivat ajatella, että vammautuminen, joka estää täyden toimintakyvyn, on riittävä syy toivoa oma kuolemaansa.
Ei ole mitään syytä vähätellä näiden tilanteiden vaikeutta sille, joka elää näissä elämäntilanteissa. Kulttuuri, joka korostaa menestystä ja tekemistä, sekä usein nuoruutta, ajaa meidät ajattelemaan näin. ”Elämällä ei enää ole merkitystä, ja kukaan ei voi enää välittää minusta.”
Näkisin kuitenkin merkittävän eron siinä, kärsiikö ihminen asioista, joille ei mitään voi tehdä vai asioista, jotka ympäröivä yhteiskunta on synnyttänyt. Ei ole oikein, että kuolema on ainoa ratkaisu yksinäisyyteen tai vanhuuteen. Emme voi tyytyä siihen, että tarjotaan välineitä kuolemaan sellaisissa tilanteissa. Tai sitten meidän tulee tehdä riittävät yhteiskunnalliset ratkaisut siitä, että elämän ei tarvitse olla tyydyttävää kaikille ja kuolemaa tarjotaan vaihtoehtona. Samalla tehdään päätös siitä, että tasa-arvo ja oikeus hyvään elämään taataan vain osalle ihmisistä.
On olemassa rationaalisia itsemurhia. Sellaisia, joissa ulospääsyä ei vain löydy ja elämä on jatkuvaa tuskaa. Tämä lienee hyväksyttävissä. Suuri osa ihmisistä kuitenkin pohtii oman elämänsä lopettamista tilanteissa, jotka eivät ole pysyviä. Nämä mielestäni tulisi ehkäistä.
Eutanasiassa kysymys on ratkaisemattoman kärsimyksen ongelman ratkaisusta tilanteessa, missä muut vaihtoehdot on punnittu ja mahdollisesti käytetty tai niitä ei voida käyttää. Oleellista näissä ratkaisuissa on ihmisen itsemääräämisoikeuden täyttyminen ja kärsimyksen arvioiminen tämän kyseisen ihmisen omana yksilöllisenä kärsimyksenä. Hollannissa ja Belgiassa edellytetään eutanasian pohjaavan lääketieteellisesti määriteltyyn kärsimystä aiheuttavaan tilaan. Se voi olla fyysistä tai psyykkistä kärsimystä. Siitä seuraa, ettei väsyminen elämään ole peruste eutanasialle. Tähän ajattelutapaan sisältyy myös vaikeuksia, mutta yleisenä periaatteena se toteuttaa melko hyvin lääketieteellisen toiminnan periaatteita. Ajatus sopii myös lääketieteen moraalikoodistoon.
Pidän ongelmallisena ajatusta, että kuolema nähtäisiin perusoikeutena. Pidän myös ongelmallisena sitä, että kuoleman tuottamiseen tuotetaan ja markkinoidaan välineitä. Suomessa täytyy kehittää oma kansallinen tapa vastata tilanteisiin, missä kärsimys on niin syvää, että ihminen ei löydä muuta ulospääsyä kuin oman kuolemansa. Nämä ratkaisut sisältävät yhtälailla hyvän hoidon, että mahdollisuuden päästä irti kärsimystä tuottavasta elämästään.
