+358 50 3658 657 hannisenjuha@gmail.com

Kuinka tuollaista työtä jaksaa tehdä? Tähän kysymykseen on joutunut vastaamaan koko sen ajan, jonka on ollut saattohoitolääkärinä. Sama kysymys esitetään useimmalle, ammatista riippumatta, joka työssään hoitaa kuolemaa läheneviä potilaita. Norjalainen Kjetil Moen tutkimuksessaan hienosti kuvaa, miten kuolemantyötä tekevät kohtaavat emotionaalista stressiä ja moraalista itsepohdiskelua. Haastattelemalla, tai oikeammin keräämällä jokaisen oman kertomuksen 4 hoitajalta, 4 lääkäriltä ja 4 sairaalateologilta Moen koostaa osuvan kuvan työn vaikutuksista sitä tekeviin ammattilaisiin.

Toisinaan puhutaan sekundaarisesta traumatisoitumisesta, missä vaikkapa lääkäri joutuu alttiiksi toisen ihmisen kokemille traumoille. Se saattaa johtaa vaikeuteen tunnistaa potilaan emotionaalisia tarpeita, etäännyttää ja kyynistää sekä johtaa haluun lopettaa työn tekeminen. Kuolema ei kuitenkaan ole trauma. Jatkuva kuolevien kohtaaminen kuitenkin muuttaa työtä tekevän itseymmärrystä ja tapaa hahmottaa ympäröivää maailmaa. Saattohoidossakin noviisista vähitellen tulee asiantuntija, ja tällä matkalla minuus, jota jokainen käyttää työssäään muuttuu.

Moen esittää neljän ammattilaisen kertomuksen. Jacob on anestesiologi, Eric sairaalateologi, Karla ja Dina ovat sairaanhoitajia. Keskityn tässä pitkälti Jacobin kokemuksiin, joskin valaisen myös Ericin ja Karlan ajatuksia. Jokainen kertoo omia PIN (particular incident narrative) eli erityisen merkittäviä kertomuksiaan.

Jacob korostaa, että lääkäriltä odotetaan rationaalista päätöksentekoa. Omia tunteita ei pidä sotkea työhön. Lääkärille tyypillistä on tunnistaa lähestyvä kuolema usein muita paremmin. Jacob korostaa, että kuolema ei hänelle ole ongelma, mutta siitä kertominen on. Hänen mukaansa on väärin sanoa potilaalle, että tulet kohta kuolemaan. Jacobin kertomuksessaan korostaa toivon merkitystä ja siihen liittyvää ambivalenssia. Lääkäri on usein työssään selkä seinää vasten ja joutuu tekemään päätöksiä, vaikka ”mikään ei ole 100 % varmaa”. Vastuullisuus ja uhkaava syyllisyys tekevät ratkaisuista vaikeita. Kun samalla resurssit pakottavat priorisoimaan, herää kysymys ”mikä minä olen päättämään”. Muitakaan ei kuitenkaan ole.

Olen omassa työssäni usein potenut ”jumalakompleksia” elämän ja kuoleman kysymyksissä. Jacobkin toteaa, että on taakka olla semi-jumala. Lääketieteen totuus kestää n 10 vuotta, kuitenkin tulee toimia senhetkisen ammatillisen koodin mukaan. Mahdollisuudet pitää ihmisiä elossa kasvavat ja samalla kasvaa moraalisen oikeutuksen ongelma. Onko ihmisen edun mukaista pysyä elossa? Kun kaikki hoidollinen on tehty, viimeinenkin kortti on pelattu. Ammatillisuus saattaa olla myös defenssi, jolla moraalista ratkaisun tekoa voidaan siirtää.

Ericin työssä puolestaan korostuu lääkärin rationaalisuuden vastakohtana papin emotionaalisuus. Kun Jacob puhuu passiivissa, Eric korostetusti käyttää minä-muotoa. Pappina hän kokee olevansa enemmän osallisena ihmisen kuolemassa, ei vain näkemässä sitä. Hyvässä kuolemassa korostuu potilaan rauhallisuus, palliatiivisen hoidon kauneus, lääketieteen mahdollisuudet ja että on ”kiva olla mukana kotikuolemissa”.

Palliatiivisen hoidon kauneus on mielenkiintoinen käsite. Moni saattohoitotyötä tekevä näkee oman työnsä sen kaltaisena, että siihen voidaan liittää kuoleman rauhallisuus ja kauneus. Se on myös tapa nähdä oma työnsä kuolemalle merkitystä antavana. Saattohoitotyössä tulee merkitykselliseksi nähdä kuolema hallittavana tapahtumana. Samalla kuoleminen on jotain, joka voi koskea ketä vain, milloin vain. Jatkuva kuoleman kanssa työskentely paradoksaalisesti sekä lisää että vähentää kuolemanpelkoa. Vaikka kuolema on usein brutaalia, rumaa, sotkuista, tarkoituksetonta ja surullista, sen muuttuminen käsiteltäväksi ja hallittavaksi tekee siitä ymmärrettävämpää ja helpompaa kohdata.

Saattohoitolääkärin työssä kuoleminen ei poikkea muista kliinisistä tapahtumista. Moenin tutkimuksessa hoitaja Karla ihmettelee, mikseivät kuolevan omaisetkaan reagoi kuolemiseen dramaattisemmin tai voimakkaammin. Samaa olen ihmetellyt itsekin. Se perustunee siihen, ettei kuolema ole siinä yhteydessä pahinta mitä tapahtuu, vaan se on helpotus.

Jacob toteaa, ettei kuolema ole vaikeinta työssä vaan siitä kertominen. Totuuden kertomiseen kuoleman kysymyksissä sisältyy ristiriitaisuus. Meidän tulee olla suoria, ei vältteleviä ja meidän tulee olla selkeitä kertoessamme, että potilaamme kuolee. Oman äänen löytyminen, eli miten kertoa, tapahtuu vähitellen. Itselleni on joskus ollut vaikeaa, kun itsestään selvästi näkee potilaansa kuolevan pian, mutta omaiset odottavat vielä kuntoutumista. Vähitellen on syntynyt keino sanoa se, minkä näkee. Huonojen uutisten kertomisessa syyllisyys, jos ei kerro ja ajatus ”mitä se auttaa, jos kertoo” taistelevat.

Kuolevia hoitavan lääkärin jatkuva syyllisyyden aihe on, mitä olisi voinut tehdä toisin. Ennustamattomuus ja sattumanvaraisuus aiheuttavat enemmän työssä murhetta kuin pelätyt virheet. Tulisiko pitkittääkö elämää vai onko parempi antaa ihmisen rauhassa kuolla? Päätös on aina kuitenkin tehtävä. Oma suhteeni kuolemiseen on työn myötä muuttunut, ja poikkeaa monen muun tavasta ajatella kuolemista. Sisäisesti koemme jatkuvasti joutuvamme olemaan syytetyn penkillä. Jokaisella kuolevia hoitaneella on kertomuksia, jotka ovat jääneet vainoamaan ja kuolevien katseita, jotka ovat jääneet mieleen. Joskus epävarmuus ja riittämättömyyden tunne voi johtaa koko oman lääkärin identiteetin kyseenalaistamiseen. Kuten myös syyllisyys henkiin jäämisestä. Aina ennen lomalle lähtöä joutuu pohtimaan, että minä lähden kalaan mutta sinä kärsit aikasi ja sitten kuolet. Loman jälkeen emme tapaa.

Kjetil Moenin tutkimus on oivallinen tapa harrastaa itsereflektiota, teki sitten lääkärin, hoitaja tai papin työtä. Elämän ja kuoleman kynnyksellä jokainen kokee uhkan fyysiselle hyvinvoinnille, sosiaaliselle ja moraaliselle olemassaololleen ja kokee eksistentiaalista huolta. Riippumatta siitä, minkä ikäinen on, mitä sukupuolta tai mitä tekee työkseen. ”Se ei ole minun kipuani” voidaan sanoa, mutta se voisi olla.

(Julkaistu lyhennettynä Suomen Lääkärilehti 4/2019)