Onko olemassa hyvää kuolemaa, vai hyvä tai paha kuoleminen? Mikä on lääkäreiden, lääketieteen ja sairaalalaitoksen osuus siinä muodostuuko kuoleminen hyväksi vai kärsimyksiä sisältäväksi.
Bretagnessa suvun vanhin pudotti painavan kiven parantumattomasti sairaan päälle. Myös Platonilta, Aristoteleelta ja Senecalta löytyy sitaatti, joissa ajatuksena on pitää kuolemaa parempana osana ja niihin sisältyy ajatus lähteä täältä pois. Epiktetoksen mukaan ”jos toinen tapa kuolla on kidutus ja toinen helppo ja yksinkertainen, miksi et valitsisi silloin jälkimmäistä”. Myös myöhemmän ajan usealla filosofilla on samankaltainen ajatus. Jos elämän sammuttaminen kuuluisi ainoastaan jumalalle, olisiko päähän putoavan kiven (säädetty kohtalo, luonnonjärjestys) väistäminen tunkeutumista kaikkivaltiaan alueelle. Mikä on näissä tilanteissa ihmisen oman tahdon merkitys?
Hippokrateen valaan vedotaan usein eutanasiakeskustelussa. Vala kokonaisuudessaan on sidoksissa siihen aikaan, jolloin se on kirjoitettu. Sen lähtökohdat akanaan olivat pikemmin uskonnolliset, eikä nykymuotoista lääkäriammattia ollut olemassa. Puhumattakaan keinoista, joilla nykyään elämää voidaan pitkittää. Hippokrateen vala piti sisällään myös kirurgian kieltävän lausuman ja kehotuksen lääkäreille viettää puhdasta ja hurskasta elämää.
Nunna Kristoduli jatiedemies Kari Enqvist ottavat kirjassa ’Sairaus ja toivo’ mielenkiintoisesti päinvastaiset kannat uskonnon merkitykseen potilaan toivon ylläpitäjänä. Nunna Kristoduli kirjoittaa, että ” onneksi meille on annettu se suuri ja ihmeellinen toivo, että oleskelumme täällä maaplaneetalla on vain pieni osa elämäämme.. – yhteytemme Kuoleman voittajaan säilyy”. Enqvistin mukaan ”uskonto voi tarjota lohtua elämän kriisitilanteissa, mutta toivo-automaatiksi siitä ei ole kuin syvästi uskonnollisille ihmisille”.
Riitta Harin ja Lauri Nummenmaan kirjoitus em kirjassa ”Miten toivo ja epätoivo tarttuvat?” tuotti uusia ajatuskulkuja. ”Toivo on tunteista raaimpia, koska se pitkittää ihmisen kärsimyksiä”. Toivo saattaa ylläpitää jotain sellaista, joka epärealistisuudessaan on sairaalle tuhoisaa. Toisaalta kirjoittajat kertovat esirukoustutkimuksesta, jossa esirukous synnyttikin sairaissa epätoivoa. Tilanne on niin paha, että on turvauduttava esirukouksen kaltaiseen toimintaan.
Kirjan toistuvana teemana on myös sanaton viestintä. Rauhallinen katse, henkilökohtaisuus ja turvallisuuden luominen synnyttävä toivoa, vaikka sanallinen viesti olisikin vaikea pala niellä. Matti O. Huttunen kirjoittaa samassa opuksessa lohdun manipulatiivisuudesta, kun ystävä tai lääkäri sanoo potilaalleen ”Älä menetä toivoasi, kyllä se siitä”. Kyse on lupauksesta, joka ei ole sanojan vallassa.
Toivon ja tavoitettavissa olevien päämäärien suuri ero saattaa myös synnyttää toivottomuutta. Kuolevan potilaan paranemistoivon ylläpitäminen usein aikaansaa suurta epätoivoa ennemmin tai myöhemmin. Esko Janhunen kirjoittaa omasta toivostaan vammautumisensa jälkeen, ettei toivonut voivansa jälleen kävellä vaan että pakarat kestäisivät pyörätuolissa istumista.
Toivoa voidaan markkinoida, sitä voidaan sitoa ideologioihin ja sen merkitys vaihtelee myös kulttuureittain. Kun sanotaan ettei potilaalta saa viedä toivoa, täytyisi aina sitoa lausuma kontekstiin ja lausujaansa. Toivoon sairauden yhteydessä ja nimenomaan potilas-lääkäri suhteessa liitetään mm käsitteet rehellisyys ja aitous. Toivo, jos mikä, on lisäksi potilaslähtöistä ja tilannekohtaista. Olen usein sanonut potilailleni (ja tuttavillenikin), että toivon ettet sairastuisi kuolettavasti, mutta jos niin käy, toivon että tulisit hoitooni. Siinä toivo suuntautuu eri tavoin erilaisissa tilanteissa.
