Tämä syksy Terhokodin YT neuvotteluineen on saanut kysymään, mitä kukin taho tarkoittaa silloin, kun puhuu saattohoidosta. Tänään viimeksi samaa minulta kysyi toimittaja, joka ei ollut saanut vastauksia saattohoitoa koskeneisiin kysymyksiinsä. Yleisin ja pelkistetyin vastaus on ollut: se on sitä samaa kuin palliatiivinen hoito, mutta lyhyemmän ajan siinä elämän lopulla.
No mitä sitten on palliatiivinen hoito? Kuinka lyhyestä ajasta on kysymys ja mitä tarkoitetaan elämän lopulla. Oikeastaan kaksi viimeistä kysymystä kysyy lähes samaa asiaa.
En lähde kertomaan palliatiivisen hoidon määritelmää, vaan keskityn tuohon aikakysymykseen. Onko olemassa määritelty maksimi ja minimi aika, missä rajoissa saattohoidon tulee tapahtua? Vai puhutaanko vain epämääräisesti ”päivistä viikkoihin”. Terhokodin kohdalla n 20 % viimeaikaisista saattohoidoista on ollut kestoltaan 1-2 vuorokautta. Onko se ongelma? Onko aika liian lyhyt? Mitä saattohoidon aikana tulisi tapahtua ja mikä on saattohoidon hyvä lopputulos?
Saattohoidon lopputulema on kuollut ihminen, jos joku haluaa niin ilmaista. Jos näin on, lienee samantekevää, kuinka kauan saattohoito on kestänyt. Tai pikemmin mitä nopeammin sen parempi. Saattohoito silloin vertautuu eutanasiaan. Kärsimyksille saadaan nopea loppu, kun potilas kuolee. Kun potilas lähetetään saattohoitoon tilassa, missä kuolema on jo melkein tapahtunut, saattohoito nähdään tällaisena. Samalla saadaan potilas pois käsistä, kuolemaan jonnekin muualle.
Saattohoitoa voidaan ajatella myös ajanjaksona, ei vain jossa ihminen kuolee, vaan jossa nähdään saattohoidolla jokin merkitys kuolemaa edeltävälle ajalle itse potilaalle ja merkitystä kuolevan läheisille myös elämässä kuoleman jälkeen. Tästä voisi ajatella seuraavan, ettei saattohoidolle voida laskea kuin yksilöllisesti määritelty aikamääre.
Saattohoidon tehtävä olisi tässä jälkimmäisessä tapauksessa luoda turvaa ja selkeyttä. Kivun hoito ja muu oirehoito olisi vain edellytysten luomista mahdollisuudelle tuoda jotain tolkkua koko kuolemiseen. Kuoleva ihminen joutuu luopumaan paitsi elämästä, myös suhteistaan ja toiveistaan. Kenties hän ei näe lastensa tai lastenlasten kasvavan, elämänprojektit jäävät kesken ja epäselvyys siitä, mitä nyt tapahtuu, on pelottavaa. Perheen ja läheisten tulee selviytyä elämästä kuolevan läheisen elämän päättymisen jälkeen. Ja kestää itse kuoleminen kaikkine piirteineen, mitä siihen liittyy.
Jotta tähän kaikkeen voisi vastata, täytyy syntyä turvallinen ja luottavainen suhde niiden henkilöiden osaamiseen ja haluun auttaa ja olla paikalla, jotka saattohoitoa toteuttavat. Suhde voi syntyä vain pitämällä yhteys perheeseen, jossa kuolema on kohtaamassa yhden perheen jäsenistä.
Jos riittää, että jokaisella kuolevalla on nimetty paikka, missä kuolla, voidaan rakentaa laaja ja kattava verkosto kuolin paikkoja. Jos päämääränä on kuolemisen vaikeuden moninainen lievitys ja läheisten tukeminen jaksamiseen siinä vierellä ja elämään läheisen kuoleman jälkeen, täytyy tehdä asiat toisin.
