Kukaan ei haluaisi päätyä sairaalan päivystyspoliklinikalle kuolemaan. Näin sanottuna kuulostaa karulta. Ei kukaan haluaisi kuolla eikä kukaan haluaisi muutoinkaan päätyä sairaalan päivystykseen. Aina kun kuulen ambulanssin ulvonnan, ajattelen että tuossa taas joku on menossa kiireellä saamaan apua ja osalle matkaan sisältyy paljon murhetta ja kärsimystä. Olen itsekin ollut kyydissä, päässyt ensiapuun ja saanut avun ja palannut kotiin. Olen myös ollut kyydissä lääkärinä ja yrittänyt elvyttää.
On kuitenkin eri asia, kun vaikeasti hauraana ja sairaana joutuu sairaalaan, eikä sieltä ole edes odotettavissa apua. Usein jo paljon aikaisemmin on todettu, että elämä on nyt vääjäämättä lähestymässä finaalia, ja hienointa mitä vielä on odotettavissa, on rauha ja arvokkuus ennen kuolemaa. Silloin joutuminen ensiapuun saattaa johtaa vain sekavuuteen ja hätääntymiseen. Mitään ei ole tehtävissä, vaikka paikalla on lääkäreitä ja hoitajia, koska mitään ei ollut tehtävissä enää aikoihin.
Olen istunut suuren sairaalan päivystyksessä suhteellisen hyväkuntoisena ja katsonut ympärilläni huumeissa tai humalassa olevia kansssaihmisiä, vertavuotavia haavoja, lähes liikkkumattomia vanhoja ihmisiä, itkeviä lapsia ja ihmetellyt mitä täällä tapahtuu. Kuinka kollegat priorisoivat potilaat? Kuka otetaan ensin. Koronan aikana hämmennys ja kiire päivystyksessä on huomattavasti lisääntynyt.
Kun päivystykseen tuodaan vanhus, jonka ongelma on kroonisten sairauksien aiheuttama kipujen lisääntyminen tai muu oireilu, mitä lääkäri ajattelee. Samaan aikaan pitäisi olla monen potilaan luona. Olen itse päivystänyt paikassa, missä odotushuoneessa jatkuvasti on 20-40 ihmistä. Kun osan hoitaa, saman verran on tullut tilalle. Olen ollut siellä myös potilaana ja kokenut, ettei täällä tapahdu (minulle) mitään.
Lääkäri ei voi olla ajattelematta, että miksi tämäkin vanhus on tuotu tänne ja mitä minun odotetaan tekevän. Ei ole aikaa perehtyä tilanteeseen eikä aina välttämättä oirehoidon osaamistakaan kuolemaa lähestyvän potilaan kohdatessaan. Lähettävässä päässä, joka usein on tehostetun palveluasumisen yksikkö, yksin työskentelevällä lähihoitajalla ei ollut mitään mahdollisuuksia hoitaa kivuliasta vanhusta. Ei lääkkeitä, ei osaamista eikä tukea. Soitto ensihoitoon ja asukkaan siirto päivystykseen siinä tilanteessa on parasta, mitä lähihoitaja tai sairaanhoitaja voi kärsivälle ihmiselle tehdä.
Ollaan häviä-häviä tilanteessa. Akuutti-lääkekaappeja ei saa hoivayksikköön perustaa, konsultaatiomahdollisuudet ovat usein vain virka-aikaan ja saattohoidossa oleva ihminen on avun tarpeessa.
Miksi potilaita/asukkaita ei pidä lähettää päivystykseen? Siellä on ensinnäkin rajoitettu saattohoidon tuntemus. Toiseksi ensihoidolla on kiinteästi sovittu rooli, missä kyseessä on potilaan ainutkertainen tapaaminen, hoidon jatko ei kuulu ensihoitoon. Jatkohoidon järjestäminenkin on aikaa ja resursseja vaativaa, ja kiireessä pois ensihoidosta.
Elämän lopun hoitopäätösten kompleksisuus vaatii aikaa ja tilat aiheuttavat yksityisyyden puuttumisen. Lisäksi erilaiset logistiset haasteet, toistuvat hoidon keskeytymiset sekä toisten potilaiden kilpailevat tarpeet ja aikapula eivät mahdollista parasta mahdollista hoitoa saattohoitopotilaille.
Kun perushoivan tai -hoidon tasolla ei olla ennakoitu tulevia kuolevien potilaiden tilanteita ja hoitovalmiuksia, se johtaa siihen, että:
- Lisääntyvä määrä saattohoitopotilaista hakeutuu / joutuu ensiapuun ja akuuteille sairaalaosastoille
- Tämä muodostaa ylivoimaisesti suurimman kustannuksen elämän loppuvaiheen potilaiden hoidossa
- Ensiapu on ”tube em and move em” / treat and street hoitoa, missä potilaat elämän lopulla eivät saa parasta mahdollista hoitoa
Kaaoksen hallitseminen yksilö ja yhteisötasolla edellyttää tilanteiden tunnistamista, ennakointia ja uusiin tilanteisiin valmistautumista. Ja sama kääntäen. Kaaos syntyy siitä, ettei mitään em ole tehty. Potilaalle ja omaisille kaaos merkitsee elämän lopun katastrofaalista kokemusta ja usein omaisten traumatisoitumista. Terveydenhuollolle se merkitsee tarpeetonta painetta akuuttihoitoon ja muiden potilaiden tarpeiden toteutumisen viivästymistä.
