Arki, jota elämme, on muodostunut tasapaksuksi, ja samalla uhkaavaksi. Suuri osa kaikesta normaalista on kadonnut tai muuttunut vaaralliseksi. Ihmisten välisissä suhteissa polarisoituminen on lisääntynyt. Meistä on tullut rokotekriittisiä salaliittolaisia ja/tai sellaisia, jotka vaativat vankilatuomiota maskittomina bussissa matkustaville.
Kaikki tämä on hiipinyt elämään nyt talven mittaan vaivihkaa. Viime keväänä uhka oli näkyvillä ja kouriintuntuvaa. Pandemia oli uusi asia. Oli omituisella tavalla jännittävää, joskin myös ahdistavaa, olla uuden tilanteen edessä. Television musiikkiesitykset, jotka oli tarkoitettu kenties tuomaan lohtua, tuntuivat karmivilta. Niissä Mikko Kuustonen tyhjällä estradilla esitteli artisteja, jotka lavalla seisoivat reilun turvaetäisyyden päässä toisistaan. Ihmiset lähettelivät kuvia itsestään katsomassa ohjelmia. Minä ja puolisonikin vilahdimme Kuustosen taustalla skreenillä.
Mikä nyt on niin erilaista? Vuosi on mennyt ja tilanne tänään on huonompi kuin viime keväänä. Uhka ei kuitenkaan tunnu samanlaiselta. Toki ymmärrän, että uhka on itseasiassa suurempi, mutta nyt on iskenyt henkinen lama. Alan ymmärtää ihmisiä, jotka menevät baariin vaikkei pitäisi. Ja toisaalta en ymmärrä. Itse en mene, mutta olenkin jo sitä ikäluokkaa, joka ei menisi muutoinkaan. Vaikka taas toisaalta saattaisin mennäkin yhdelle oluelle. Olen toisaalta mutta toisaalta ihminen.
Haluan illalla lasin viiniä tai viskiä. Viikonloppuna on mukava ottaa hieman useampi. Alko julistaa, ettei viina helpota, kun ahdistaa tai on yksinäinen. Kyllä se vähän helpottaa. En ole yksin, minulla on rakas vaimo ja koira. En ymmärrä, kuinka selviäisin, jos olisin yksin. Etätöihin on yhä vaikeampi ryhtyä. Kiinnostus sammuu helposti, jos sitä ei kykene aktiivisesti ylläpitämään. Siinäkin on onni, että hyvä porukka etätöissä sytyttää kiinnostuksen aina uudestaan. Mutta jos pidetään yli viikon tauko, olen taas alkupisteessä. Mitä pitikään tehdä? Mikä merkitys tällä on? Läppärin kansi tuntuu raskaalta avata.
Somekin on alkanut tuntua erilaiselta. En ennenkään seurannut paljoa Twitteriä, mutta nyt se tuntuu entistäkin vastenmielisemmältä. Pelkkää huutoa ja ristiriitoja. Facebookissa roikun, koska osa omasta työstäni on siellä. Ainakin näin ajattelen ja perustelen itselleni, kun avaan sen F merkitystä ikonista jälleen kerran. Sadannen kerran tänään.
Hesari kirjoittaa tänään, kuinka ikävät uutiset ovat kiinnostavampia kuin positiiviset. Jossain vaiheessa ikävien uutisten näkeminen alkaa väsyttää ja kyllästyttää. Moni muukin ajattelee, ettei jaksa jatkuvaa korona-uutisointia. Kuitenkin seuraavassa hetkessä kauhistelen nousevia tartuntalukuja.
Minulla on tarve löytää sankareita. Juuri nyt pääministerimme on sankarini. Somessa tapahtuva sankarini moittiminen tuntuu pahalta. Minä tarvitsen päättäjän, johon uskon ja luotan. Jos sekin viedään, katoaa taas pala maailmaa, joka tuntuu turvalliselta.
Arkisuus ja tavallisuus ovat minusta hyviä asioita. Muutos vaatii aina uutta ajattelua. Kun arkisuus muuttuu toistoksi, josta aiemmin tavallisen arjen vaihtelu on hävinnyt, arki alkaa turruttaa. ”Vielä jaksaa” kehotusta on toistettu niin kauan ja jaksamista venytetty, ettei tsemppaaminen enää oikein riitä. Mutta mitä muuta sitä voi kuin olla ja jaksaa.
