+358 50 3658 657 hannisenjuha@gmail.com

Olen ollut lääkärinä yli 30 vuotta. Liki aina olen katsellut terveydenhuoltoa aidan siltä puolen. Jotain pieniä kohtaamisia toki on ollut toisinaan oman hoidon suhteen, muttei koskaan mitään sen kummempaa.

Nyt ensimmäisen kerran tuli jotain oudompaa. Alkoi huimata. Ei pientä huojuttelua vaan maailmasta hävisi lähes kaikki pystyssä pitävä tasapaino. Olin jo käynyt hierojalla ja menin jopa sairaalan päivystykseen, missä istuin odotusaulassa muutaman tunnin odottamassa kollegan näkemystä vaivastani. Hänen mukaansa ei näyttänyt hälyttävältä ja lähdin asentohuimausohjeiden kanssa kotiin.

Kuitenkin pari päivää myöhemmin maailma konkreettisesti tuntui kaatuvan. Pystyssä en pysynyt. Soitin 112 josta sanoivat lähettävänsä ambulanssin. Kirjoitin itselleni päivystyslähetteen Peijakseen. Kaksi ensihoitajaa tuli ja teki päätöksen ottaa kyytiin. ”Ei olekaan ennen nähty potilaan itse tekemää päivystyslähetettä.”

Peijaksen sairaalassa minut sijoitettiin tarkkailuun. Neurologinen status katsottiin moneen kertaan, rutiini laboratoriokokeet ja sydänfilmi sekä verenpaine seurattiin. Päivystyksen arviolääkäri (en tiennyt, että sellainenkin on olemassa) totesi nystagmuksen eli silmävärveen ja lähetti Meilahteen. 

Taas mukavat ensihoitajat ottivat paareille ja mentiin. Samaan aikaan oli Mannerheimintiellä autoilijoiden mielenosoitus autoilun puolesta ja tie tukossa. Ambulanssin kuljettaja piti ajan tasalla, miten matka etenee ja hyvin meni. Kun tultiin Meilahden päivystykseen, ensihoitaja sanoi, että vastaanottokomitea on odottamassa. Pihalla oli kaksi vartijaa, hoitaja sekä vuode, jossa oli lepositeet. Ei kuitenkaan minua varten.

Meilahden tarkkailussa hoitaja sanoi, ettei sitten saa syödä, juoda, istua tai liikkua. Kenties varauduttiin mahdolliseen leikkaushoitoon? Taas nopeasti neurologinen status: irvistä, kieli ulos, pupillareaktiot, kosketustunto ja raajojen kannattelu. Ei poikkeavaa. Neurologi kävi tekemässä kliinisen tutkimuksen.

Otettiin keuhkokuva ja jäin odottamaan magneettitutkimusta. Alkuillasta tehtiin pään ja kaulan magneetti. Aiemmin ei ollut kipuja, mutta putkessa selkä kipeytyi. Kaikki selittivät koko ajan mitä tehdään.

Ympärillä kummassakin päivystyksessä oli useita nuoria, jotka olivat ottaneet jotain huumetta yliannoksen. Hoitajat ja lääkärit suhtautuivat heihin ystävällisesti ja asiallisesti ja hoito sujui hyvin.

Puolitoista tuntia magneettitutkimuksesta neurologi tuli ja sanoi, ettei ole aivotapahtumaa ja hän lähettää minut saman tien korvapäivystykseen. Taas kaksi mukavaa ensihoitajaa tuli hakemaan ja valittivat, että Mannerheimintiellä matka on melko möykkyistä mukulakivistä johtuen. Olin siihen mennessä matkustanut selinmakuulla kotoa Peijakseen, sieltä Meilahteen ja useita matkoja Meilahden käytävillä,

Korvapäivystyksen väistötiloissa vanhan kirurgisen sairaalan tiloissa ei ollut muita potilaita ja pääsin saman tien lääkärin tutkimuksiin. Tarkka korvastatus, huimaus- ja nystagmustutkimukset ja diagnoosi: vestibulaarineuroniitti eli sisäkorvan akuutti vajaatoiminta. En siis ainakaan ihan heti kuolisi ainakaan tähän vaivaan. Epämääräinen epävakaus ja maailman keskittyminen omaan ensihoitoon oli herättänyt kuolemanpelon.

 Haluaisinko jäädä osastolle? No en, soitin vaimoni hakemaan. Korvapäivystys oli hiukan piilossa, ja hänellä oli vaikeuksia löytää sitä. Hoitaja meni sateessa Kasarminkadulle huitomaan ja ohjaamaan oikeaan paikkaan.

Nyt toista päivää kotona. Humalan tunne, joka vaivasta tulee, on laskenut 1,5 promillesta yhteen. Nyt voi jo kävellä seinistä pidellen.

Tavallinen stoori sairaalasta, mutta opettavainen lääkärille ainakin. Mitä ja miten potilaalle puhutaan. Kuinka paljon merkitsee henkilökohtaisuus kohtaamisissa. Kuinka hyvin järjestelmä toimii ja kykenee seulomaan vakavat tapaukset. Kuinka ammattitaitoisia ihmiset sairaalassa ovatkaan. Eihän tämä muutoin olisi kertomisen arvoistakaan. Lähinnä tämä on kiitos hyvästä hoidosta.