Ennen koronavirusta puhuttiin elämän loppuvaiheessa elävien sairaiden ja hauraiden ihmisten oireenmukaisesta (palliatiivisesta) hoidosta ja saattohoidosta. Tässä puheessa keskeistä on ollut elämänlaatu. Oireenmukaisessa hoidossa ajatuksena on aina ollut, ettei lisätä kärsimystä vaan helpotetaan elämän loppua.
Vammaisjärjestöt pelkäävät nyt, että ”marginalisoidut ihmisryhmät unohtuvat ensimmäisenä” hoidon priorisoinnissa. Myös Sosiaali- ja terveydenhuolloin eettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja Jaana Hallamaa on pohtinut, onko nyt oikea aika puhua priorisoinnista ja tehohoidon hyödyistä. Onko vaarana, että priorisointi johtaa syrjintään?
Tuskin kukaan ajattelee, että priorisointi tapahtuu ryhmittäin. Kun mietitään hoidosta saatavaa hyötyä ja sen aiheuttamaa kärsimystä, pohdinnan lähtökohtana on aina yksilön saama hyöty hoidosta. Olisi täysin kestämätöntä ajatella, että vanhat tai vammaiset olisivat eri asemassa hyötyjä pohdittaessa lähtökohtaisesti. On kuitenkin selvää, ettei ole inhimillistä altistaa ihmistä sellaiselle hoidolle, josta hän ei hyödy ja joka sinällään lisää hänen kärsimyksiään.
Kun ihminen on hauras ja vaikeasti sairas, elämän jatkuminen vaikean virusinfektion kohdatessa ei usein enää ole mahdollista. Vaikeasti monisairas ihminen ei yleensä selviydy hengityskoneesta normaaliin elämään. Itse hengityskonehoitokin voi olla vain kärsimyksiä lisäävää.
Nyt jo virusinfektioon on kuollut kymmeniä tuhansia ihmisiä maailmassa ja kuolemia tulee olemaan lisää. On siis aika alkaa puhua siitä, mitä ihminen hoidoltaan ja loppuelämältään toivoo. Oireenmukaisessa hoidossa on aina keskusteltu, onko elvyttäminen, nestehoito tai muu jopa invasiivisempi hoito potilaan edun mukaista. Kyse ei ole siitä, että jätettäisiin hoitamatta ihmisiä iän tai sairauden perustella. Kyse onkin siitä, onko hoito haitallisempaa jo kuolemaa lähestyvälle ihmiselle kuin oireita lievittävä ja oloa helpottava hoito.
On syytä tehdä oma hoitotahtonsa valmiiksi. Nyt kun uhka tuntuu konkreettiselta, se saattaa tuntua hankalammalta. Mutta tästä juuri hoitotahdossa on kysymys. Haluanko minä, että siinä tilanteessa missä hoidon jälkeen selviytyminen on epätodennäköistä, minua hoidetaan tehohoidossa?
Ennakoiva hoitosuunnittelu tarkoittaa sitä, että jokaisessa hoitoa tai hoivaa tarjoavassa yksikössä etukäteen pohditaan sairastumisen ja kuoleman mahdollisuutta. Se merkitsee myös sitä, että kirjataan kuinka kunkin kohdalla tullaan toimimaan. Tässäkin tärkeää on, että ihmisen oma tahto ja läheisten näkemykset ovat tiedossa.
On aina ollut ihmisiä, joille lääkkeellinen oireiden lievitys on tuonut paremman ja helpomman kuoleman kuin se, että yritetään kaikki mahdollinen. Morfiini on hyvä lievitys kuolemaa edeltävässä hengitysvaikeudessa riippumatta vaikeuden perimmäisestä syystä.
On syytä puhua kuolemasta, vaikka se tuntuukin pelottavalta. Puhuminen ja suunnittelu saattaa päinvastoin tuoda tunteen tilanteen paremmasta hallinnasta. Kun oma kuolema on tiedossa ja varma, siitä puhuminen on erilaista kuin silloin, kun uhka on epämääräinen eikä tiedetä ketä se tulee koskemaan. Valmistautuminen ja puhuminen ei tuo kuolemaa sen lähemmäksi. Varautuminen on varautumista ”jos minulle käy näin” tilanteeseen.
Julkisuuteen ilmaantuvat luvut, joissa kerrotaan X ihmisen kuolleen virusinfektion seurauksena tekevät kuolemasta abstraktin. Puhutaan epämääräisesti riskiryhmistä ja moni huokaisee helpotuksesta, kun kuolema koskee jotain sellaista ryhmä, johon itse ei kuulu. Samalla kuolema vieraannutetaan todellisesta tilanteesta. Kuolevat ihmiset ovat edelleen isiä tai äitejä tai muita, jotka ovat läheisilleen merkityksellisiä. Pitäisikin miettiä, millaisen kuoleman (sen kohdatessa) haluaisin itselleni tai läheiselleni.
Kaikki kuolemat johtuvat aina jostakin. Oli se sitten Alzheimer, syöpä tai koronavirus. Krooniset vaikeat sairaudet altistavat kuolemisen mahdollisuudelle johonkin akuuttiin sairauteen. Vaikka koronavirus on globaali ongelma, se on myös yksi tapa, jolla etenkin joidenkin (pienen osan) hauraiden ihmisten elämä päättyy. Myös heillä on oikeus hyvään hoidon ennakointiin, keskusteluun mitä kuolemassaan haluavat ja oikeus saada hyvää kärsimyksen lievitystä, vaikkei hengityskone heitä auttaisikaan. Jos tehohoito heitä auttaa, sitä tulee tarjota.
Hoitojen ennakoiva suunnittelu ei ole antautumista eikä syrjintää. Hoidon hyötyä joudutaan aina pohtimaan ennakkoon. Se on vaativa tehtävä, joka kuuluu hoitaville lääkäreille. Kunkin yksittäistä ihmistä hoitavan lääkärin tulee tehdä suunnitelma oman potilaansa kohdalla ja tehdä päätös potilasta itseään ja hänen läheisiään kuullen. Ei ole mitään komiteaa tai tietojärjestelmää, joka luokittelisi ihmiset sen mukaan millaista hoitoa heille tarjotaan.
