Helsingin Sanomat julkaisi tänään (19.9.2020) pääkirjoituksen ”Terhokoti taistelee”. Viikon ajan on sosiaalisessa ja muussakin mediassa käyty keskustelua saattohoidosta ja mikä on Terhokodin asema siinä. HS pääkirjoitus näki Terhokodin säilyttämisen arvoisena.
Jostain kummallisesta syystä Terhokoti ja HUS olivat joutuneet eri puolille hyvän saattohoidon toteuttamisessa. HS pääkirjoituksen mukaan HUS ”näivettää Terhokodin” lähettämällä liian vähän potilaita. HUS toimitusjohtaja twiittasi heti, että kirjoitus lehdessä sisältää useita asiavirheitä. Kuitenkaan määrittelemättä mitä ne olivat. Aivan itsestään selvää oli, että HS päätoimittaja Kaius Niemi vastasi, ettei ole hyvän viestintätavan mukaista heittää ilmaisua ”asiavirhe” määrittelemättä missä sellainen oli.
Koko keskustelu lähti ajautumaan väärälle uralle tästä eteenpäin. Juha Tuominen kirjoitti twitterissä, että HUS on tehnyt enemmän, eikä vähemmän kuten HS kirjoitti, lähetteitä Terhokotiin. Sanomatta jäi, että potilaan hoidon kesto oli joka viidennessä tapauksessa alle 2 vuorokautta. Eli potilas lähetettiin kuolemaan Terhokotiin, ei saattohoitoon. Mikä lie tähän olikaan syynä. Oliko kyse huonosta elinajan odotteen arviosta vai siitä, että potilas vietti ajan kotonaan ja tilanteen tultua ylivoimaiseksi, hakeutui tai ohjattiin Terhokodin osastolle?
Ilmaan heitettiin epämääräinen ajatus siitä, että ihmiset haluavat kuolla kotiin ja siksi tarve Terhokodin osastohoidolle oli vähentynyt. Tästä ei missään vaiheessa kuitenkaan esitetty minkäänlaista näyttöä. Halusivatko ihmiset olla kotona ja eikö heillä ollut tarvetta intensiivisempään saattohoitoon? Vai oliko heidät unohdettu kotiin? Ainakaan tarvetta Terhokodin kotisairaanhoidolle ei ilmennyt.
Haastattelemani omaishoitaja muutama päivä sitten kertoi, että syöpädiagnoosin tehnyt sairaala teki potilaasta lähetteen palliatiiviseen yksikköön, johon tämä huonokuntoisuutensa vuoksi ei jaksanut mennä. Omaishoitajan mukaan palliatiiviseen yksikköön olisi pitänyt mennä, jotta olisi saanut lähetteen kotisairaalaan. Kotihoidon lääkäri kuitenkin teki omaisen pyynnöstä kotisairaala lähetteen. Kotisairaalan hoitaja teki käynnin ja totesi, ettei heillä ole mahdollisuutta ottaa säännöllisten käyntien piiriin, koska heillä on jo niin paljon potilaita. Omaishoitajalle jätettiin mahdollisuus tarvittaessa soittaa.
Sairaalasta oli omaishoitajan mukaan sanottu, että pyydetään kotihoito apuun, mutta toistaiseksi sieltä ei ollut kuulunut mitään. Potilas soitti ahdistuksessaan kriisipalveluun, missä oli puhelinvastaaja, johon hän jätti soittopyynnön. Viikossa siihen ei vielä oltu vastattu. Muutama päivä tapaamisemme jälkeen potilas joutui sairaalaan.
Hoitopolulla on yleensä tarkoitettu lähes sananmukaisesti sitä polkua, jota potilas ja hänen perheensä astelevat tarpeidensa mukaan. Hoitoketju puolestaan on hoitojärjestelmän organisatorinen vastaus arveltuun hoidon tarpeeseen. Ajatus on, että nämä kaksi kohtaisivat toisensa mahdollisimman kattavasti.
Usein hoitoketjut rakennetaan palvelukuvauksiksi. Potilas, ja laajemmin myös koko perhe, astuvat johonkin määriteltyyn ketjun kohtaan, ja siitä laukeaa ”algoritmi”, joka ohjaa potilaan hyvään lopputulemaan. Esimerkkinä tästä etäpesäkkeitä lähettänyt haimasyöpä johdattaa potilaan useimmiten syöpälääkärin vastaanotolle. Potilaan polulla on kuitenkin aina myös muita muuttujia, kuin uusi diagnoosi. Hoitoketjussa potilaan ohjautumiseen vaikuttaa muun muassa ikä, yleiskunto, muut sairaudet jne.
Kaikki edellä on omaishoitajan kokemusta. Onko se objektiivisesti oikea kuva tapahtuneesta, en tiedä. Sen tiedän, että omaishoitaja oli ahdistunut ja turvaton sekä ymmällään. Hän oli laihtunut ja uneton. Kaikki oli tapahtunut nopeasti, kenties hoitoketju ei ollut ehtinyt aloittaa tukeaan? Toisaalta potilaan anamneesin, diagnoosin ja nykytilan perusteella kovin paljon aikaa odottaa ei olekaan.
Ainakin totta on se, ettei järjestelmä vastannut omaisen tarpeisiin. Mukana oli kotihoito (joka ei ollut käynyt), kotisairaala (joka ei aloittanut seurantaa), kriisipalvelu (joka ei vastannut), lääkäri (jolla oli vaikeuksia kommunikoinnissa), sairaala (joka ei tehnyt selvää hoidon linjausta) ja palliatiivinen yksikkö (jonne potilas ei jaksanut mennä).
Tästä voisi päätellä, jos olisi kriittinen, ettei hoitoketjun rakentaminen riitä. Tulee olla riittävän aktiivinen tuki- ja seurantajärjestelmä, joka kysyy potilaan ja omaisen tarpeet ja vastaa niihin. Tapasin myös toisen omaishoitajan, joka itse oli erikoislääkäri. Hän oli osannut hakea oikeat tuet ja saattohoito oli mennyt hyvin.
Emme voi kouluttaa jokaista omaishoitajaa kuitenkaan erikoislääkäriksi!
