+358 50 3658 657 hannisenjuha@gmail.com

Marraskuussa 2018 julkaistussa tutkimuksessa selvisi, että lääkkeiden annossa tapahtuneista virheistä (jotka olivat johtaneet potilaan kuolemaan) useimmat tapahtuivat vuodeosastoilla yli 75-vuotiaille. Yleisin virhe oli, ettei potilas saanut lääkkeitään. Osin tähänkin liittyen on alettu keskustella robottien käyttöönotosta lääkkeiden jakamisessa ja vielä useammin ravinnon annossa. Taiwanissa taas tutkittiin vanhusten fyysisen kunnon ylläpitoa ja havaittiin heidän käyttävän suhteettoman paljon aikaa television katsomiseen hoitolaitoksissa. Kuntouttava toiminta ja liikunta jäivät vähemmälle.

Englantilaisten vanhusten yllättäviä kuolemia selvitettäessä 2018 havaittiin, että useimmiten kyse oli siitä, ettei oltu nähty vanhuksen kunnon huononemista ja lähestyvää kuolemaa. Yhteisenä nimittäjänä ns. yllättäen tapahtuneille kuolemille oli hyvin korkea ikä, dementia ja asuminen hoivayksikössä. 

Saksalaisessa 2018 julkaistussa artikkelissa hoivakotien vanhat asukkaat esittivät toiveita oman hoitonsa suhteen:

  • Ei pitkitetä elämää
  • Kivuttomuus
  • Saisi välttyä pitkittyneeltä vuodehoidolta
  • Saisi osakseen arvostusta
  • Mahdollisuus saada kuolla hoivapaikassaan.

Vanhusten hoidon ongelmista on keskusteltu pitkään. Sanotaan ettei ole resursseja, ei ole lääkäreitä ja ettei ole – kiinnostusta. Kiire ja vähäinen kiinnostus johtaa virheisiin ja välinpitämättömyyteen. Aivan kuten innostus ja hoitokulttuurin tietoinen kehittäminen johtavat hyvään hoitoon. Kumpaakin nähdään myös vanhusten hoidossa. Kuolevan vanhuksen hoito vaatii myös lisäpanostusta ja kehitystyötä.

Vanhat kuolevat ihmiset ajattelevat omaa kuolemaansa ja ovat halukkaita puhumaan siitä. Ongelman saattaa muodostaa hoitohenkilöstö, jolla ei ole riittäviä taitoja vuorovaikutukseen näissä tilanteissa eikä välttämättä tietoja kipujen hoitamiseen. Hoitopaikassa ei välttämättä ole olemassa hoitamisen kulttuuria, missä vanhuksen olisi mahdollista saada kuolla haluamallaan tavalla.

Myös kotihoidossa kohdataan ongelmia, kun vastuu hoidosta pääosin lankeaa läheisille. Lääkityksen toteuttaminen kuolevilla potilaille omassa kodissaan voi tuottaa käytännöllisiä ja eettisiä vaikeuksia. Läheisen tulee tietää milloin antaa lääkettä, kuinka usein ja kuinka tunnistaa oire mihin lääkitys on annettu. Moni omainen kokee erityisesti kuolemaa edeltävään lääkityksen antoon liittyvää ahdistusta.

Palliatiivinen hoito on kehittynyt ennen kaikkea syöpää sairastavien oirehoidossa ja erilaisissa tukimuodoissa. Suuri osa ihmisistä kuitenkin kuolee vanhana dementoiviin sairauksiin, sydän- ja keuhkosairauksiin ja usein vielä monisairaina. On pyritty siihen, että yhä harvempi kuolisi sairaalassa. Usea elääkin loppuvaiheensa kotona, hoivayksikössä, tehostetussa palveluasumisessa tai muussa hoivaa tarjoavassa paikassa. Näissä hoitopaikoissa ei aina kuitenkaan ole valmiuksia vastata kuolevan ihmisen tarpeisiin. Hoitajia on vähän, koulutusta saattohoitoon ei ole ja kuten edellä saksalaisessa tutkimuksessa todettiin, hoitokulttuuria ei ole luotu kuolevien ihmisten tarpeita varten.

On vaikeaa tehdä hoitolinjauksia ja keskustella niistä omaisten kanssa, kun linjausta joudutaan muuttamaan. Lääkehoidon toteuttaminenkaan ei aina onnistu, jos lääkäri käy vain muutaman viikon välein ja hoitajista suurin osa on lähihoitajia. Ja heitäkin on liian vähän, eikä heillä aina ole mahdollisuutta kysyä sairaanhoitajalta neuvoa, lääkäristä puhumattakaan.

Geriatrian professori Riitta Antikainen ym. kirjoittivat Lääkärilehdessä 2013, että muistisairailla viimeisen 3-6 elinkuukauden aikana 

  • syömisongelmia esiintyy jopa 90 prosentilla potilaista 
  • keuhkokuume 10–67 % 
  • kipuja 12–39 % 
  • hengenahdistusta 8–46 % 
  • painehaavaumia 5–39 % 

He totesivat myös, että vain kolmannes potilaista oli saattohoidossa ennen kuolemaansa, ja muutoinkin hoitolinjaukset tehtiin vasta aivan lähellä kuolemaa. 

Ihmiset eivät yleensä kuole perustautiin, vaan sen komplikaatioihin – keuhkokuume, sepsis, vuoto tai/ja elintoiminnan heikkeneminen. Näissä tilanteissa läheiset sanovat “Tiedämme, että hän on kuolemassa syöpään tai muuhun tautiin, mutta emmehän voi antaa hänen kuolla keuhkokuumeeseen, joka on parannettavissa”. 

Lääkäri voi tuolloin havaita joutuvansa vedetyksi hoidettavuuden houkutuspiiriin ja hoitamaan kuolemista, joka muutoin olisi sujunut luonnollisesti, ennustettavasti ja rauhallisesti. Usein näissä tilanteissa sen näkeminen, ettei vanhan ihmisen kokonaistilanne ole enää parannettavissa, on oleellista. Samalla tulee kyetä auttamaan kaikissa niissä vaikeuksissa, joihin on olemassa hoitokeinoja. Yksi osa lääkärin työtä on osata nähdä millä tavoin parhaiten voi auttaa potilastaan. Joskus se on satavuotiaan keuhkokuumeen hoitoa ja toisinaan taas sitä, että antaa hauraan ja sairaan ihmisen rauhallisesti ja kivuttomasti kuolla.