Lääkärinä olen aina yrittänyt ymmärtää sitä ihmistä, joka on tullut puheilleni hakemaan itselleen apua tai lievitystä johonkin vaivaan. Ymmärtämisen keinona olen käyttänyt empatiaa, asettumista toisen asemaan ja hänen näkökulmansa käyttämistä avun keinojen löytämisessä. Joskus se on vaikeampaa kuin yleensä. Yritystä päästä toisen nahkoihin ovat vaikeuttaneet kulttuuriset eroavaisuudet, sukupuoli, ikä ja joskus muut ulkoiset tai sisäiset tekijät.
Ihmisten välinen suhde on aina epäsymmetrinen koska toinen on minulle aina ulkopuolinen. En voi saada lopullista tietoa toisesta ihmisestä. Olen usein käyttänyt koulutuksissani sanontaa ’en voi tietää miltä sinusta tuntuu, sillä jos tietäisin, olisin sinä’.
Inhimillisen kärsimyksen ymmärtäminen täysin on siten pohjimmiltaan mahdotonta. Voin saada mielestäni varmuuden siitä, että tuo toinen ihminen kärsii ja sanotaan vaikkapa argumentoinnin vuoksi, että hän haluaa kuolla. Tuo varmuus tai epävarmuus kertoo enemmän jotain omista mielenliikkeistäni ja omasta reflektoinnistani kuin tuon toisen ihmisen tuntemuksista tai haluista. Siksi on mieletöntä, edelleen hypoteettisesti, toisen tehdä lopullisia johtopäätöksiä toisen ihmisen kokemuksista.
Kuitenkin joudumme työssä näin usein tekemään. Lääkärin työssä kyse on aina johtopäätösten tekemisestä niiden tietojen pohjalta, joita saamme toiselta ihmiseltä. Joko kuuntelemalla tai fyysisesti koskettamalla.
On väitetty, että vaikeus ymmärtää tekisi kuolinavun liki mahdottomaksi. Koska en voi päästä varmuuteen toisen ihmisen kokemuksesta, en voi olla mukana tekemässä peruuttamatonta päätöstä auttaa hänet kuolemaan. En voi tuntea hänen kärsimystään.
Kohtaamisessa on aina vastakkain kärsivän ihmisen kokemus ja halu sekä oikeus itse määrätä itsestään ja lääkärin ammatillisuus. Täysi ymmärryksen vaatimus tekisi yleensäkin lääkärin työn vaikeaksi. Lääkärinä asetan itselleni kysymyksen: voinko luottaa toisen ihmisen ymmärrykseen omasta tilastaan ja hänen halustaan vaikuttaa siihen?
Toinen on aina enemmän, kuin minä voin käsittää. En oikein aina ymmärrä itseänikään ja tarvittaisiinkin vielä joku kolmas katsomaan, näkemään ja ymmärtämän, mitä tapahtuu minun ja toisen ihmisen välillä.
Kysymys on myös vastuullisuudesta. Lääkärinä olen vastuussa toimieni oikeellisuudesta ja kuolemaa haluava ihminen on vastuussa omasta päätöksestään. Koska olen vastuussa myös kuolemisen avustamisessa, olen luonnollisesti vastuussa siitä, että teko on itselleni perusteltavissa. Tämän vuoksi tarvitaan myös jonkinasteista ulkopuolista kontrollia. ”Kolmatta katsetta”.
Toinen ilmentää ja edustaa sellaista vierautta, joka ei voi koskaan tulla läpinäkyvän tutuksi tai sellaista, joka muotoutuisi tiedoksi. Tässä mielessä minun ja toisen väliseen suhteeseen liittyy rakenteellisesti se, että toinen on aina enemmmän kuin minä voin käsittää.
En voi nähdä itseäni ulkopuolelta ja puhua samassa mielessä itsestäni ja toisesta ihmisestä. Myös tämä näkökulmien yhteensovittamattomuus estää sekä esittämästä mitään universaalia sääntöä tai normia oman kokemuksen yleistämiseen.
Puhuttaessa kuolinavusta en voi perustaa sitä omaan maailmankatsomukseeni, tulkintaani toisen ihmisen tilanteesta tai omiin periaatteisiini. Joudun aina nojaamaan tuon toisen ihmisen näkemykseen omasta elämästään, kärsimyksestään ja asioiden merkityksistä.
