Olen törmännyt otsikon sanontaan useamman kerran viime aikoina. Nyt ei ole oikea aika puhua kuolemasta, kun kaikki elävät kuoleman pelossa. Eutanasia – ei mainita edes ääneen, vaikka ruotsalaisessa lehdessä äskettäin yksi ihminen kirjoitti, ettei pääse Sveitsiin tekemään itsemurhaa, kun on korona pandemia, joka estää matkustamisen.
Todellisuudessahan on ihme, että kukaan on hengissä, kun katsoo, millaisia uhkia maailmalla on. Koronavirus on vain yksi. Muutama viikko sitten julkaistiin artikkeli, missä selviteltiin flavaviruksia. Maailmalla on ollut zengue epidemia, Länsi-Niilin virus ja Zikavirus. Ja onhan niiden lisäksi meillä Ebola ja HIV. Flavavirukset infektoivat vuosittain 400 miljoonaa ihmistä, ja muodostavat yhden globaalin uhkan.
Koronaviruskin pahentaa suoran infektiovaikutuksen lisäksi maailman nälkäongelmaa ja korostaa globaalia epätasa-arvoa.
Kasvava antibioottiresistenssi on suuri uhka etenkin haavoittuvimmalle väestönosalle. Uhka se tosin on meille kaikille. Escherichia coli, Pseudomonas aeruginosa, Klebsiella pneumoniae, ja Acinetobacterbaumannii bakteerien on todettu kehittäneen erityisen nopeasti antibioottiresistenssiä.
Kavalien mikrobien lisäksi meitä uhkaavat elintapasairaudet, kasvaimet, lisääntyneen liikenteen tuomat ongelmat ja lopulta ilmastonmuutos.
Mutta nyt ei saa puhua kuolemasta, se on synkkä ja ikävä aihe. Mutta milloin sitten puhuttaisiin? Kuolemasta puhuminen voisi toimia myös hyvänä lähtökohtana sen torjumiselle. Kuolemaa ei toki kokonaan voi torjua, vaan se tulee, kun tulee, mutta voitaisiin ehkä varautua ja ennakoida. Se että aihe on pelottava, usein estää puhumista ja sitä kautta varautumista.
Huomasin myös itse, että oman kuoleman ajatteleminen oli abstraktina aiheena helpompaa. Aivan kuten tupakoinnista tai viinan juomisesta voi puhua omana valintana. ”Elän nyt täysillä, enkä piittaa seuraamuksista.” Kun kuolema tuli kaduille ja vastaantulijat kaupassa kolumnistin sanoin ”tuntuivat verenhimoisilta zombeilta”, eli uhkaavilta, kuolema olikin pelottavampaa. ”Haluan elää” sanoi Tuntemattomassa sotilaassa haavoittunut aliupseerikin.
Vaikka meillä on pandemia, niin on ihmisiä, jotka haluavat kuolla koska kärsivät. Ja pandemia saattaa tuoda tähän joukkoon myös lisäväkeä ajan mittaan. Olen mukana omaishoitajia saattohoidossa tukevassa hankkeessa, jossa puhumme kuolemisen pelosta, vaikkei kuolema ole vielä aivan tässä ja nyt. Ajatuksena on vähentää turhaa pelkoa. Sellaista, jonka aiheuttajaan voi tutustua ennakkoon ja valmistella sille viivytystaktiikkaa. Tai ainakin keinoja pärjätä henkisesti paremmin sen kanssa.
Aktiiviaikoinani aloitin luentoni ”hei te/me kuolevat”. Kuoleman nimen ääneen lausuminen ei tee siitä lähitulevaisuudessa todennäköisempää. Kuolema sanan pelko on kuin strutsi työntäisi päänsä maan koloon.
Sitä ei voi vähätellä, että kaikki edellä luetellut uhat lisäävät kuolemia. Nyt juuri korona on uhkista julkisin. Enkä myöskään halua liittyä ”kaikkihan me kuolemme” julistajiin. Voi yhtä aikaa olla peloissaan ja puhua peloistaan. Voi kammota kuolemaa ja kuitenkin samalla miettiä, mitä teen jos/kun joku minulle tärkeä ihminen kuolee. Ja tietenkin on muitakin puheenaiheita kuin kuolema. Moni kuoleva aikoinaan sanoi minulle, että eikö voitaisi välillä puhua jostakin muustakin.
