Miksi hoivayksiköstä tai muita hoitolaitoksista mennään ambulanssilla ensiapuun? Koska se on helppoa. Tai oikeastaan se on tehty helpoksi. Vaikeampaa on etukäteen suunnitella mikä tämän ihmisen kohdalla hänen tässä elämän/kuoleman tilanteessaan olisi hyväksi.
Kuka on syyllinen? Lääkäri, joka ei tee hoidonrajauksia? Ei välttämättä, koska hoivaan tullaan jo puolikuolleina ja kykenemättöminä enää sanomaan mitä haluaa. Lääkärin on vaikea suunnitella tulevaa, kun nykyisyyskin on potilaalle tai asukkaalle pelkkää usvaa.
Ovatko syypäitä omaiset, jotka ovat pitäneet tiukasti kiinni kuntouttavasta hoito-otteesta? Kuntoutuksella usein tarkoitetaan sitä, että ettei tehdä mitään vaan tartutaan hetkeen (carpe diem) käsitteen huonossa merkityksessä. Ei uskalleta myöntää, että mennyttähän tuo äiti alkaa olla ja saa mennä koska se on hänelle parasta. Ei, vaan hankitaan ranneke, joka ”oikeuttaa kaikkiin laitteisiin” kuten magneettikuvaus ja leikkauspöytä.
Eivät omaisetkaan ole syypäitä. Olen itse roikkunut kuolevassa äidissäni ja halunnut kaikkea mahdollista ja mahdotonta hoidolta. Joku muu, kuin tunnelastissa oleva poika tai puoliso on oikea henkilö tekemään päätöksiä.
Syyllistä kuitenkin vaaditaan. Se voisi olla ”järjestelmä” joka laatii hoitopolut ihmisille. Kylmä ja kasvoton systeemi tai kulttuuri, joka ei salli inhimillistä kuolemaa. Se ei hellitä otettaan, vaikka sen omankin logiikan kannalta parempi olisi antaa mennä vaan. Järjestelmästäkään ei oikein saa hyvää syyllistä.
Raha ei ainakaan ole syypää. Hoitojen huono suunnitelmallisuus on kallista ja elämän loppu maksaa ilman rajoituksia ja suunnitelmia todella paljon.
Olen tullut siihen tulokseen, että syypää on se lähihoitaja, joka yksin illalla valvoo neljääkymmentä huonokuntoista ihmistä, eikä uskalla yksin tehdä diagnoosia, suunnitelmaa ja hoitopäätöstä. Hän raukkamaisesti lähettää kivusta huutavan vanhuksen päivystykseen. Sairaanhoitajaa tai lääkäriä hän ei voi saada yöllä kiinni, eikä hoitosuunnitelmaan ole kirjattu mitä tehdä akuutissa tilanteessa. Mutta hän voisi improvisoida.
Kun systeemi mättää, kannattaa hakea syypää alimmalta portaalta. Siltä, jolla potilas kohdataan tunnista toiseen. Heidi Kangasniemen väitöskirjassa (2022) todetaan, että kiireelliset ensihoitotehtävät kohdistuvat hauraimpiin ja selviytymisennusteltaan heikoimpiin ihmisiin. Sellaisiin, joilla olisi pitänyt jo valmiiksi olla tehtynä hoitoa koskevat rajaukset ja suunnitelmat.
Kun papereissa lukee ”ei elvytetä”, mitä se tarkoittaa. Onko se suunnitelma? Onko potilaalle/asukkaalle suunniteltu, ettei häntä elvytetä. Onko siis odotettu, että hänen sydämensä pysähtyisi? Vai ajatellaanko, että kyllähän kaikki tietävät mitä elvytyskielto tarkoittaa.
Otetaanpa tilannekuva: edellä mainittu lähihoitaja seisoo kivusta huutavan potilaansa vierellä defibrillaattorin päitsimet käsissään ja onnellisena toteaa ” en elvytä, koska lääkäri kirjoitti niin”. Samalla hän ihmettelee mitä hän tekisi potilaan huudolle.
Aina voi soittaa ambulanssin, tai ensin soittaa päivystävälle anestesiologille sairaalaan. Anestesiologilla ei ole paljon muuta sanottavaa, kuin että lähetä tänne. Lähihoitaja helpottuu ja soittaa kyydin. Perillä ei tosin ole mitään tehtävissä. Vastaanottava lääkäri on vain vihainen, mitä se tänne lähetettiin. Olisivat hoitaneet siellä.
Toisinaan potilas kuolee ambulanssiin, joskus päivystykseen. Ja kaikki ihan turhaan. Kun ei oltu mietitty ensin. Ja oikeasti ei se ole sen lähihoitajan syy (sarkasmia ymmärtämättömille).
