Kun juttu kirjoitetaan siten, että se perustuu joko kuviteltuihin sisältöihin, mahdollisesti kuultuun sisältöön tai johonkin sellaiseen, joka haluttaisiin kuulla, onko kyse nonsensestä vai hölynpölystä? Eikä tämä lausuma millään tavoin liity pääministeriin. Helsingin Sanomatkin kirjoitti jotain, mitä tarkoitti muttei tarkoittanut mitä kirjoitti ja sen vuoksi poisti sen. Ihan Liisa Ihmemaassa tyyliin.
Kirjoitin vuonna 1979 jutun ”Pigamento heimon alkoholilyriikkaa”, joka julkaistiin Alkoholipolitiikkalehdessä. Koko juttu oli nonsensea tai ehkäpä pikemmin hölynpölyä. Olin kehittänyt fiktiivisen heimon ja kulttuurin ja kuvasin sitä. Juttu on nykyään arkistoitu osastolle kansanrunous!
En tiedä, mitä lehden toimitus ajatteli jutun saadessaan ja päättäessään julkaista sen. Tuskin kukaan otti sitä tosissaan. Ainakin myöhemmin olin tilaisuudessa Oulussa, missä pakinoitsija Antti puheessaan mainitsi kirjoitukseni hyvänä esimerkkinä alkoholiin liittyvästä pakinoinnista.
Ironia, satiiri ja muut vastaavat kirjoittamisen muodot ovat vaikeita paitsi kirjoittajalle, myös lukijoille. Oliko tuo nyt tosissaan vai vain heitti läpällä? Joskus kirjoittaja itsekin mielestään kirjoittaa piloillaan, mutta onkin sisäisesti tosissaan ja tarkoittaa juuri sitä, mitä tuntuu pilkkaavan. Kun lukija havaitsee kirjoittajan todellisen motiivin, voi aina sanoa ”vitsi, vitsi”, en minä sitä noin tarkoittanut ja osoittaa julkisesti kuinka tyhmä lukija oli, kun ei tätä havainnut.
Toisinaan väärinymmärrys ahdistaa tai loukkaa kirjoittajaa. Etenkin kun ymmärretään tahallaan väärin tai kärjistetään kirjoittajan sanomaa entisestään. Tämä on tyypillistä Twitter kommentointia. Lyhyt tviitti muoto antaa hyvän mahdollisuuden ymmärtää väärin. Olen itse päätynyt lyhyillä viesteillä pahempiin riitoihin, kuin olisin koskaan joutunut puhumalla samat asiat. Lyhyestä viestistä puuttuu paljon sävyjä.
Tuomas Nevanlinnan mukaan (ohjelmassa 10 kinoa lapsuudesta) Nonsense on esimerkki assosiaation laista: ihminen ei voi sanoa sellaista, mikä ei päähän pälkähdä. Assosiaation juhlaa siis; assosiaation lakien rikkomista.
Liisa Ihmemaassa kirjassa sanotaan: Sitten sinun pitäisi sanoa mitä tarkoitat”, jatkoi Maaniskuun rusakko.
”Niinhän minä sanon”, Liisa vastasi hädissään, ”ainakin–ainakin tarkoitan mitä sanon– ja sehän on sama asia, vai mitä?”
Onko sama sanoa mitä tarkoittaa kuin tarkoittaa mitä sanoo? Ajattele mitä sanot, ettet sano mitä ajattelet pohtivat keskustelijat Sokrates kahvilassa. Onko oleellista kuka sanoo tai missä sanoo? Onko tarkoitus jättää tulkinta ja loukkaantumisen oikeus kuulijalle? Tarkoitetaanko sanoilla jotakin rivien välissä vai suoraan? Ovatko sanat itsenäisiä vai aina kontekstissaan? Kertovatko sanat todellisuudesta?
Puhutaanko tässä nyt canceloinnista (ihmisen, ryhmän tai instituution ongelmalliseen toimintaan ja sortavaan käytökseen puuttumista julkisesti. Ongelmalliseksi koetut teot tuomitaan) tai woke-kulttuurista (hyvesignaloinnista, jolla tarkoitetaan käytöstä, jolla pönkitetään omaa mainetta julistamalla äänekkäästi kannattavansa hyviä asioita, näkemättä kuitenkaan vaivaa asioiden edistämiseen)? Mitä Amnesty raportillaan Ukrainasta itse asiassa sanoi tai halusi sanoa. Riveillä tai niiden väleissä. Vai oliko kyse kontekstista, jota ei oltu osattu huomioon. Tai sitten tulkinnasta, joka ei liittynyt mitenkään sanottuun?
”Nykyään ei voi sanoa enää mitään” on tyypillinen lausahdus, jolla tarkoitetaan, että sanomisistaan joutuu useammin kuin ennen vastaamaan. Esko Valtaoja joutui hankaluuksiin käyttäessään termiä, jonka joskus olisi voinut sanoa, mutta joka nyt joutuikin uuteen tulkintaraamiin. Oliko sillä merkitystä, että sanaa käytettiin kuvaamaan jotain sellaista, mitä sanojan mielestä ei tulisi sanoa? Ovatko sanat tai termit vääriä sellaisinaan (tai an sich, kuten saksalaisfilosofi sanoisi). Pelkästään termin ääneen sanominen sitoo sen aiempaan kontekstiinsa?
Oma kirjoitukseni, jonka alussa mainitsin, oli harmitonta höpöttelyä. Leikkimistä ajatuksilla ja nykyisen suomalaisen juomiskulttuurin nivomista kuviteltuun toiseen kulttuuriin. Olisin voinut vuonna 1979 käyttää sanoja, jotka olisivat muuttaneet kirjoituksen nyt luettuna toisin nähdyksi. Nytkin sitä voisi joku ainakin pitää kulttuuriantropologisena ylemmyyden tunteen osoituksena, jos niin haluaisi.
