Martti Lindqvist (1945-2004), auttajien kouluttaja ja auttamistyön eetikko kirjoitti kirjassaan (Auttajan varjo. Viimeksi julkaistu 2017) kuinka yhteensovittaa asiat, jotka liittyvät auttamisen vaikeuksiin, auttajan etiikan, persoonallisuuden ja roolin yhteensovittamiseen. Toisen ihmisen auttaminen on hyvä asia. Auttajalla on kuitenkin erilaisia syitä ryhtyä auttamaan.
Itsetuntemus voi toisinaan olla vaikeaa. Aina ei itsekään ole varma miksi on ryhtynyt tekemään jotain toisten ihmisten hyväksi. Joskus tiedostettu motiivi ei ole se todellinen syy, miksi tarttui toimeen. Onko sitten huono asia, jos tekee hyvää vääristä syistä? Mitä nuo väärät syyt voisivat olla ja miksi ne ovat vääriä. Vai ovatko ne vääriä?
Hyväntekeväisyyteen on toisinaan liitetty ajatus ylemmyydentunteesta. Auttamalla voi myös tavoitella julkisuutta. Onko apu ”parempaa” jos avunantaja ei saa auttamisestaan boostia itsetunnolleen tai vertaistensa hyväksyntää ja/tai ylistystä. Tai autettavien kiitollisuutta osakseen. Voiko ”kiittämättömiä” auttaa. Kuinka nöyriä autettavien tulee olla?
Toisinaan voidaan pohtia avun hyödyllisyys/vaivalloisuus suhdetta nimenomaan tekijän kannalta. Auttaminen voi olla jopa vaarallista esimerkiksi sota- tai muissa katastrofitilanteissa. On myös pohdittu, onko auttamisesta haittaa. Estääkö se ihmisiä toimimasta itse ja aktivoitumasta.
Jouduin pohtimaan asiaa, kun läksin pariksi tunniksi viikossa antamaan lääkärin neuvontaa ja tukea Ukrainan pakolaisille vapaehtoistyönä. Minulta kysyttiin miksi? Alkuun perustelin lähtemistäni sillä, että tukalassa moraalisessa (ja fyysisessä) krapulassa tunsin olevani huono ja mitätön ihminen, ja halusin hyvittää sen. Laitoin heti viestin Ira Hammermanille, että tulisin lääkärinä avuksi Suomenojan Ukraina Aidiin.
Auttaminen saa tuntemaan paremmaksi ihmiseksi, oli se totta tai ei. Sosiaalisen median palaute ruokkii tunnetta. Ihmisten nöyryys ja kiitollisuus apua vastaanottaessa oli sekin tukemassa halua olla mukana toiminnassa. Entäpä jos he olisivatkin vaativia ja kopeita. Loppuisiko auttamisen motivaatio?
Jouduin siis pohtimaan itseäni. Löysä liittyminen auttajien yhteisöön oli hyvä juttu sosiaalisuuden suhteen. Kuuluin johonkin. Vaivannäkö työssä oli melko vähäistä. Riitti kun annoin minimaalisen osan aikaani. Se ei siis ollut työlästä. Some näkyvyys oli positiivista ja tuki minuuden sitä puolta, joka haluaa esiintyä hyvänä ihmisenä. Osaaminen, jota vielä oli jäljellä jonkin verran sai käyttöä.
Uskon että suurin merkitys sille, mitä teen löytyy ihmisten arvostamisesta. Se ei kumpua niinkään minusta, kuin siitä että järjestäjä haluaa tarjota erilaisia mahdollisuuksia ihmisille, jotka ovat joutuneet pakenemaan kotoaan. Terveydenhuolto-nurkkauksemme hallin kulmassa on symbolisesti merkittävä. ”Sinulla on oikeus tukeen”.
On hienoa olla ”hyvä ja suurisydäminen ihminen”, mutta se ei vain ole totta. Kykenen auttamaan niin pitkään, kun minusta tuntuu hyvältä. Tyydyn tähän ajatukseen itse. En voisi lähteä sotarintamalle poraamaan luita vaillinaisin työvälinein, kuten suomalainen ortopedi teki. Ostoskeskuksessa istuminen ja sellaisten ihmisten tapaaminen, jotka eivät saa nukutuksi tai joilla sydän tykyttelee ja henkeä ahdistaa on turvallisempaa.
Aikanaan Terhokodissa vapaaehtoiset sanoivat tulevansa, koska ”itse saan enemmän kuin annan”. Joskus kuitenkin heidänkin piti hiukan venyä mukavuusalueensa ulkopuolelle. Tämä ajatus riittää minullekin.
