Eutanasiaa koskeneen kansalaisaloitteen pohjalta perustettiin sosiaali- ja terveysministeriön työryhmä pohtimaan, mitä tehdään sen jälkeen, kun eduskunta hylkäsi kansalaisaloitteen. Ryhmä on nyt istunut kolme vuotta, mistä liki puolet ajasta kukin koneensa äärellä. Mitä jäi käteen? Loppuraporttia vielä valmistellaan.
Päällimmäiseksi jäi mieleen se, että yhteisymmärryksen löytyminen kuolinavun kaltaisesta asiasta on liki mahdotonta. Ryhmän työskentely osoitti, ettei siihen tule pyrkiäkään. Ratkaisu on poliittinen ja lopputuloksesta äänestetään.
Ainakin se tuli selväksi, että juristit ja lääkärit ajattelevat kuolinavusta periaatteellisestikin eri tavalla. Juristit käsittelevät kuolinapua ihmisoikeudellisena kysymyksenä ja lääkärit kliinisen arjen kautta.
Kuolinavusta keskusteleminen vie perimmäisten kysymysten äärelle. Työryhmän näkemysten jakautumista kuvastaa se, että toisessa ääripäässä on ihmisen oikeus ja vapaus subjektiivisesti päättää omasta kuolemastaan. Irlannissa esitettiin kuolinapua koskevaa lakia, josta koko kärsimyksen käsite oli jätetty pois. Miksi ihmisen pitäisi lääkärille todistaa kärsivänsä? Saksassa oli korkein oikeusaste todennut aiemmin, että oikeus saada kuolinapua on perustuslaillinen oikeus. Toista ääripäätä taas edusti näkemys, jonka mukaan nykyinen Suomen laki, joka ei aseta rangaistusta kuolemassa avustamiseen tulisi muuttaa. Itsemurhassa avustamisesta tulisi näkemyksen mukaan tehdä rangaistava teko.
Sellainen asioiden käsittelytapa, jossa ensin keskustellaan, sitten päädytään johonkin lopputulemaan ja sitten keskustellaan uudestaan vastasiko se keskustelu, jota alussa käytiin kaikkien näkemystä, on varsin turhauttavaa. Tämän jälkeen palataan lähtöruutuun ja ryhdytään jälleen kerran määrittelemään käytettyjä käsitteitä. Syntyy varsinainen ”vicious circle”.
Työryhmä päätyi esittämään kolmenlaista mallia. Tiukemman mallin mukaan lääkäriavusteinen kuolema olisi sallittua tietyin tiukoin ehdoin. Liberaalimman mallin mukaan tulisi sallia sekä varsinainen aktiivinen eutanasia että lääkäriavusteinen kuolema. Kolmas malli oli, ettei tehtäisi mitään mallia, vaan jätettäisiin vallalla oleva tilanne. Se, miten kukin kannattaa mitäkin mallia, jäi vielä auki.
Miten tästä eteenpäin? Meillä on nyt ehdotuksia lainsäädännön malleiksi.
Sosiaali- ja terveysministeriö ei ole työryhmän työskentelyn aikana osoittanut kovin suurta kiinnostusta koko asiaan. Ryhmän valmisteleva juristi vaihtoi työpaikkaa, eikä ministeriö saanut asetetuksi tilalle toista valmistelijaa. On ollut vaikea välttyä vaikutelmalta, ettei kuolinavusta oikeastaan haluttukaan mitään tulosta.
Ryhmä ei päässyt yksimielisyyteen edes siitä, onko kuolinapua koskevassa lainsäädännössä selkiyttämisen aihetta. Osa ajatteli, että koska ei tiedetä, mitä kuolinavusta seuraa (lääkärille tai läheisille) olisi hyvä selkiyttää lakia, eikä jäädä yksittäisten oikeustapausten varaan. Toiset taas sanoivat, että kuolinapu on kiellettyä, mitä epäselvää siinä on.
Raportista on tulossa toisaalta ja toisaalta tyyppinen näkemyskokoelma, jonka pohjalta ei juuri muuta voi sanoa, kuin että keskustelu jatkuu. Tämän toteamiseksi liki 30 asiantuntijaa on kokoontunut säännöllisesti kolmen vuoden ajan!
Oma ajatukseni on, että meillä täytyy olla selvillä mitä lääkärille tapahtuu, jos hän avustaa potilasta kuolemaan. Vaikka se ei ole rikos, ei ole ollenkaan selvää, kuinka teko vaikuttaa lääkärin mahdollisuuksiin jatkaa ammatissaan. Työryhmä ei päässyt tästäkään yksimielisyyteen. Valviran mukaan teko olisi vastoin ammattieettisiä ohjeistuksia. Juristien mukaan ajatus pakkotilasta tai suojeluvelvollisuuden lakkaamisesta potilaan halutessa kuolla voisi johtaa siihen, ettei lääkärille koituisikaan mitään seuraamuksia. Harva lääkäri kuitenkaan haluaa jäädä odottelemaan oman tapauksensa seuraamuksia raastuvassa.
