Kärsimystä on pidetty inhimillisenä erityispiirteenä. Vielä ei ole konetta, joka tuntisi kipua. Saattohoito ei voi olla jotain, missä tämä perusinhimillinen asia (kärsimys) identifioidaan luonnontieteelliseksi ongelmaksi.
Sairauksia hoitavilla ihmisillä on toisinaan käsitys, että kuolevien ihmisten kärsimys olisi aina ja kokonaan terapeuttisin keinoin poistettavissa. Voisi toisaalta ajatella, että ollakseen kärsimättä kuolemaan johtavan sairauden kohdalla ihmisen pitäisi elää illuusioiden maailmassa. Kuollessaan ihminen aina kärsii, vaikka monia kärsimyksen muotoja voidaankin lievittää.
Usein kuoleman lähestyessä omasta ruumiista tulee lisääntyvän nöyryytyksen lähde: muun muassa inkontinenssi, epäesteettisyys ja hajut.
Myös yleisellä tasolla kuolemasta puhuttaessa käytetään usein tarkoituksellisesti samoja keinoja kuin yksittäiselle kuolevalle ihmiselle puhuttaessa. Eutanasia-keskustelu on tästä hyvä esimerkki.
Puhetta eutanasiasta sävyttää usein ideologinen perusajatus, joka puetaan erilaisiin muotoihin oman näkemyksen vahvistamiseksi. Tapoja esittää näkemyksensä on tehdä se tieteellisesti perusteltuna tai esittää eksakteja lukuja, jotka tukevat omaa kantaa. Kumpaakin tapaa voi käyttää täysin riippumatta siitä, onko esitettyjä tutkimuksia olemassa tai ovatko luvut oikeita tai esitetty oikeassa kontekstissa. Käytetään mainoksista tuttuja ”tieteellisesti tutkittu” tai ”kliinisesti tutkittu”. Edellinen kertoo, että mahdollisesti joku on asiaa tutkinut, mutta tuloksia ei kerrota. Ne voivat olla puolesta tai vastaan. Sillä ei ole väliä. Kliinisesti tutkittu usein tarkoittaa, että ryhmä ihmisiä on tuotetta kokeillut. Selvisivätkö kaikki kokeilusta hengissä, sitä ei kerrota. Mainitaan vain, että tutkittu on.
On inhimillistä toivoa ihmettä toivottomassa tilanteessa. Hyvin moni kuolemaa lähestynyt potilas on riippumatta koulutuksesta tai aiemmista uskomuksistaan sanonut toivovansa, että ihme tapahtuisi juuri hänen kohdallaan. Tilastollisella todennäköisyydellä, joka on nolla, ei ole merkitystä. Se, ettei sitä ole tapahtunut ennen, ei tarkoita, etteikö se voisi tapahtua minulle. Osa ei jää odottamaan ihmettä, vaan yrittää hakeutua sen luo. Joku turvaa jumalaan, toinen hakee second opinionin, kolmas lähtee ulkomaiselle klinikalle, joka kertoo tekevänsä ihmeitä ja neljäs kokeilee jotain niin sanottua vaihtoehtoista hoitoa. Valitettavasti oman kokemukseni mukaan ihmeen todennäköisyys ei juurikaan kasva, vaikka sitä kuinka toivoisi. Päinvastaista todistusaineistoa voi toki lukea jatkuvasti lehdistöstä.
Kristillinen rukousklinikka antaa useita parantumistodistuksia sivustolla *Healing rooms’. Hartiakivut ja verenpaine hoituivat rukousliinalla. Rasitusmurtuman esiaste (?), joka todettiin magneettikuvauksessa, oli 2 kk kuluttua parantunut. Huolet ja murheet ja suru varmaankin aivan todella helpottivat, kun sai ryhmässä kertoa niistä. Ristin Voitto kertoo, kuinka rukous poisti kilpirauhassairauden. ET lehdessä kerrotaan keskustelupalstalla rukouksen parantaneen poskiontelotulehduksen. Mistä näissä on kyse? Ainakin kaikki edellä mainitut ovat itsekseen rajoittuvia vaivoja, joihin ei lääkäriä tarvita. Sana myös leviää. ”Tuttavan tuttava” on useimmin jostain vaihtoehtoisesta hoidosta hyötynyt. Yhteisön ja subjektiivisen toiminnan vaikutusta ei voine kiistää.
Meillä lääkäreinäkin on taipumusta lähteä mukaan haaveilevaan optimismiin. Kun kyse on ihmisen kärsimyksestä kuoleman edessä, saattaa olla vahingollista todeta, ettet sinä oikeasti halua apua nopeampaan kuolemaan vaan aina löytyy jokin muu ratkaisu. Joskus vain ei löydy ja ihmisen oman tahdon kyseenalaistaminen on vain omaa epävarmuutta ja joskus se liittyy omien kykyjen ja mahdollisuuksien yliarviontiin lääkärinä.
