Otsikko on tarkoituksella valittu. Kyseessä ei suinkaan ole gerontologian professorin subjektiivinen iän tuoma psykologinen kriisi, vaan Marja Jylhän hyvin kuvaama ja perustelema yhteiskunnallinen ikääntymiseen liittyvä polarisaatio.
Samaan aikaan Twitterissä on käyty keskustelua siitä, onko pääministeri Sanna Marin nuori vai keski-ikäinen 36-vuotiaana. Keskusteluketjussa jotkut esittävät, että pääministerimme on jo keski-ikäinen ja toiset että yli 60-vuotiaat alkavat olla jo hukkakauraa. Maailma on alle 25- vuotiaiden?
Pohdintani alkoi luettuani Marja Jylhän uuden kirjan ”Vanhuustutkijan koronavuosi. Myöhäiskeski-ikä ja pitkäikäisyyden vallankumous” (Vastapaino 2021). Kirjassaan Marja (sinuttelen tästä eteenpäin, koska olemme ikätovereita) kuvaa kuinka liki miljoona suomalaista on menettänyt tai menettämässä yhteiskunnallisen asemansa ikääntymisajattelun myötä. Miksi kysyä mitään kantaa yli 65-vuotiailta tai ainakaan yli 85- vuotiailta. Ellei kysytä onko puuro liian kuumaa.
Marjan mukaan nykyinen työikäisyys alkaa 15-vuotiaana ja se päättyy 75-vuotiaana. Ainakin jos ajatellaan osaamista ja työkykyisyyttä. Se ei tarkoita työvelvoitetta, vaan yhteiskunnan mahdollisuutta saada käyttöönsä se kokemus ja osaaminen, jota yli 65-vuotiaillakin on. Poistettaisiin 65-75 vuotiaat ”ikääntyneiden” ryhmästä ja liitettäisiin työikäisiin.
Iän merkitys ei ole samanlainen nykyisin kuin mikä se oli vaikkapa 50 vuotta sitten. Marja käsittelee kirjassaan huoltosuhteen käsitettä. Nykyisillä eläkkeen saajilla eläketurva on todennäköisesti parempi, kuin tulevilla eläkeläisillä. Toisaalta se merkitsee sitä, että nykyiset eläkeläiset maksavat runsaasti veroja ja kuluttavat palveluita ja siten luovat myös yhteiskunnallista käyttövarallisuutta ja työpaikkoja.
Onko vanhoille ihmisille riittävästi palveluita. Marjan mukaan ei ole, eikä niiden laatu ole niiltä vaadittavalla tasolla. Olen samaa mieltä Marjan kanssa, että vanhan ihmisen loppuelämän ”kodin” kutsuminen tehostetun palveluasumisen yksiköksi kuvastaa yhteiskunnallista ajattelua. Ei liene liikaa vaadittu, jos vanhana saisi toivoa saavansa turvallisen asumisen, ruokaa ja lämpöä sekä ystävällistä kohtelua. Suuri osa terveydenhuollon menoista kuluu sairauksien akuuttiin hoitoon ja sen kehittämiseen. Hoivapalvelujen kehittämiseen ei tunnu rahaa riittävän, ja Suomi on jäämässä jälkeen muista maista näiden palvelujen tarjoamisessa ja kehittämisessä.
Marja ei varmastikaan jätä epäselväksi, mitä mieltä hän on Suomen ikäpolitiikasta. Kauan on jo tiedetty, mitä pitäisi tehdä ja se on esitetty myös valtioneuvoston itse teettämässä raportissa. Se ei vain ole johtanut käytännön toimiin. Todettu on, mitään ei olla tehty. Valtioneuvoston kanslian raportissa todetaan, että tulisi alkaa pohtia uusia vanhusten hoivan rahoitusmalleja, kehittää tervettä ikääntymistä, poistaa hoivaköyhyys sekä edistää sukupolvien välistä solidaarisuutta ja vähentää ikäsyrjintää.
Marjan mukaan ei pidä puhua väestön ikääntymisestä uhkana tai pelkästään huoltosuhteen heikkenemisenä. Ikääntymiseen voi ottaa toisenlaisenkin kannan, ja alkaa pohtia sen mahdollisuuksia. Pelkkä poteroihin vetäytyminen ja kauhistelu ei yleensäkään auta.
Marja tekee pienen lipsahduksen puhuessaan siitä, ettei pitäisi suhtautua vanhemman väestön tekemiseen ajatuksella ”on se hienoa, että noinkin vanha vielä osaa tehdä tuon” mainitessaan minut kirjassaan saattohoidon Grand OLD Manina. Ymmärrän toki, että ajatus on nimenomaan pitkäaikaisen uran saavutuksista, mutta silti se tuntui sen korostamiselta, että homma on tehty, nyt metsään sieniä keräämään.
Marja on Sirkka-Liisa Kivelän ohella yksi ikäsyrjinnän näkyvimpiä vastustajia. Suomi tarvitsee Marjan kaltaista suoraan puhujaa ja vaikuttajaa!
